Kaupunki, Matkakertomus, Rakennus, Verkkopalvelu

Pala Suomea Tallinnassa

Suomen suurlähetystön parvekkeelta aukeaa hieno näkymä Tallinnaan.

Tallinnassa pääsin tutustumaan Suomen suurlähetystöön. Viro viettää nyt 100-vuotisjuhliaan.

Toompean mäki lienee kaikille Tallinnan kävijöille tuttu näky kirkkoineen ja linnoineen ‒ onhan se yksi Tallinnan tunnuksista. Se on myös Viron poliittinen keskus.

Toompean mäeltä löytyy myös Suomen suurlähetystö, joka sijaitsee kartanonherra Bernhard Otto Jacob von Uexküllin vuonna 1851 rakennuttamassa palatsissa. Kiinteistö tuli Suomen valtion omistukseen Viron pääministerin ja sittemmin presidentin Konstantin Pätsin kautta monien vaiheiden jälkeen.

Rappiosta eleganssiin

Kesäkuussa 1993 palatsi palautui maallemme Neuvostoliitolta. Pahoin rapistuneet rakennukset peruskorjattiin ja ”vaivannäön tuloksena syntyi elegantti ja arvokas rakennuskompleksi, jossa historia ja nykyaika sulautuvat yhtenäiseksi ja toimivaksi kokonaisuudeksi”. Siihen kuuluvat toimistotilat, konsulaatti ja suurlähettilään edustustilat.

Noihin tiloihin saimme tutustua Suomen tiedetoimittajain liiton matkalla huhtikuussa. Ohjelmaan kuului myös lehdistövirkamies Hannele Valkeeniemen puheenvuoro Viron julkisuuskuvasta Suomen mediassa ja Helsingin Sanomain Viron kirjeenvaihtajan Kaja Kunnaksen puheenvuoro toimittajan työstä Virossa.

Myös suurlähettiläs Kirsti Narinen ehti tervehtimään seuruettamme kesken vilkkaan työpäivän ja nauttimaan kanssamme kakkukahvit. Suomen ja Viron perättäiset 100-vuotisjuhlavuodet ovat vilkastuttanut entisestäänkin aktiivisia suhteita.

Kevyen voileipälounaan jälkiruoaksi tarjottiin syntymäpäiväkakkua.

Suurlähetystön sisustuksessa oli paljon kauniita yksityiskohtia, muun muassa kattokruunuja, sinivalkoisia tapetteja sekä kynttilä- ja lippuasetelmia.

Estofilia 100 –verkkogalleriassa suomalaisvaikuttajia

Matkamme jälkeen 3.5.2018 julkaistu verkkogalleria Estofilia 100 kertoo sata tarinaa suomalaisista, jotka ovat jättäneet jäljen 100-vuotiaaseen Viron tasavaltaan. Galleriassa mainitaan vapaussotureita, tiede- ja liikemiehiä, kulttuurivaikuttajia, päättäjiä ja tavallisia kansalaisia.

Galleria on läpileikkaus eri elämänaloihin ja aikakausiin yli 400 vuoden ajalta. Tekstit ovat sekä viroksi että suomeksi.

Mukana on myös ennen kertomatonta tai hyvin vähän tunnettua yhteistä historiaa.
Estofilia 100  on tietopankki ja yhteisen muistin taltio. On paljon asioita, joista ei tiedetä tai joita ei muisteta lahden kummallakaan puolella, toteaa projektin tuottaja, lehdistöneuvos Hannele Valkeeniemi.

Käy lukemassa, kuinka Kalevalan ja Kantelettaren kokoaja ja lääkäri Elias Lönnrot, K-kaupan televisiomainoksista tuttu Väinö ”Väiski” Purje, Helsingin Sanomien musiikkikriitikko Seppo Heikinheimo, arkkitehti Pekka Vapaavuori, maantieteen professori Johannes Gabriel Granö, kirjailija Aino Kallas, toimittaja UllaMaija Määttänen, presidentti Tarja Halonen ja muusikko Juice Leskinen liittyvät Viron historiaan.

Mainokset
Normaali
Majoitus, Matkakertomus, Matkakohde, Rakennus

Yövieraana Vihterpalun kartanossa

Olen nähnyt kartanoita niin kotimaassa kuin ulkomaillakin, mutta vasta nyt sain yöpyä ensimmäistä kertaa sellaisessa.

Vihterpalun kartanon päärakennus.

Minulla oli tilaisuus oleskella ja majoittua Vihterpalun kartanoon yhdeksi yöksi. Harjunmaalla, noin 60 kilometriä Tallinnasta länteen, sijaitseva kartano majoitti noin 40 hengen matkaseurueemme huhtikuussa. Suomen tiedetoimittajat olivat opintoretkellä tänä vuonna 100 vuotta täyttävässä Virossa.

Vihterpalun kartano sijaitsee Harjumaan maakunnassa, noin tunnin ajomatkan päässä Tallinnasta. (Kuva otettu opastetaulusta).

Vihterpalun kartano on nykyisin suomalainen perheyritys. Se toimii tilauskartanona, jossa järjestetään häitä ja muita juhlia sekä kokouksia ja yritystilaisuuksia. Minimiryhmäkoko on 15.

Kartanon suurimpaan juhlatilaan mahtuu 100 henkilöä. Majoitusta on tarjolla yhteensä 30 huoneessa; osa niistä on kartanossa ja osa lisärakennuksessa. Kartano voi majoittaa 64 henkilöä ‒ ja lisävuoteilla kaikkiaan 77 henkilöä.

Tallimestarin talossa on lisää kokoustiloja.

Kartanon päärakennuksessa sijaitseva kokoushuone.

kartanon lisärakennus, jossa on huoneiden lisäksi saunaosasto.

Lisärakennuksessa on myös sauna ulkoterasseineen. Kesäisin on mahdollisuus pulahtaa lampeen vilvoittelemaan.

Kartanon laaja noin 40 hehtaarin piha-alue antaa mahdollisuuden virkistäytymiseen ja tilaisuuksien järjestämiseen. Jos käytät nopeita yhteyksiä, niin kartanon läheisyydessä on myös helikopterikenttä.

Vihterpalu teki Lembergistä kartanonherran

Kartanonherra Timo Lemberg esitteli meille Vihterpalun historiaa auliisti ja värikkäin kertomuksin. Hän on salolainen yrittäjä, joka sai kartanon haltuunsa moninaisten vaiheiden jälkeen vuonna 2000. Jonkinlainen ”ihmeellinen päähänpisto” sai Lembergin tekemään kartanokaupat.

Taustalla vaikutti se, että Lemberg on aina pitänyt vanhoista rakennuksista ja huonekaluista; jopa niin, että huonekalujen kunnostus oli hänen pääasiallinen harrastuksensa ja hyvä vastapaino yrittäjän stressaavalle arjelle.

Lisäpontta ostamiseen antoi isoisän pikku-Timolle esittämä toive siitä, että jos tällä olisi joskus mahdollisuutta lahjoittaa tai sijoittaa hyvään tarkoitukseen, niin ensisijaisena kohteena olisivat virolaiset. Isoisällä oli muisto heistä osallistumassa Suomen puolustukseen.

Juhana III:n perustama

Vihterpalun historia ulottuu aina 1400-luvulle, joskin ensimmäiset kartanomaininnat ovat 1500-luvulta. Ruotsin kuningas Juhana III perusti Vihterpalun kartanon vuonna 1586 ja läänitti sen Berend von Gröningenille.

Vuonna 1622 kuningas Kustaa II Adolf lahjoitti Padisen luostarin ja sitä ympäröivät maat Riian kaupungin mahtimiehelle Thomas Rammille kiitokseksi tämän rahallisesta avusta kuninkaan sotaretkiin. Pai vuotta myöhemmin Ramm sai aatelisarvon ja myös Vihterpalun kartanon.

Alkuperäisistä rakennuksista on jäljellä enää viinatehtaan, vesimyllyn ja navetan raunioita.

Kartanolla oli tosiaan kaksikin viinatehdasta ja neljä kapakkaa, jossa tuotteita myytiin paikallisille. Viinaa vietiin härkävankkureilla Leningradiin asti isossa yhdessä muiden tuottajien kanssa. Tämä antoi kuljetukselle paremman turvan ryöstäjiä vastaan.

Kartano pelastettiin rappiotilasta

Kartanon uusklassinen päärakennus on rakennettu noin vuonna 1820. Se on ulkoa kiveä ja sisältä punatiiltä. Kerrosten välissä on ilmarako, jonne alakerran uunien lämpö kulkeutuu. Alakerta oli palvelusväen majoitustiloina ja siellä olivat myös keittiö ja pesula.

Kartanon kulta-aika oli 1800-luvulla.

Omistajasuku von Rammit siirtyivät jossain vaihessa asumaan Padisen luostarin vieressä olevaan kartanoon, joka toimii nykyisin hotelllina.

Neuvostovallan vuosina kartano toimi kansakouluna, pioneerileirinä ja metsätyömiesten majoituspaikkana. Ostohetkellä se oli ollut noin 50 vuotta tyhjillään ja kylmillään. Kartano oli hyvin huonossa kunnossa ilman ulkokattoja, myös osa sisäkatoista puuttui.

Tosin alakerrassa asui Lembergin sanoin ”mamma lehmineen ja kanoineen”. Hänen läsnäolonsa karkoitti ainakin osan pahantekijöistä.

Kartanon mittava restaurointi saatiin valmiiksi vuonna 2005.

Viherpalun kartanon päärakennus takaa.

Illallinen neljällekymmenelle

Vietimme kartanossa illan, yön ja aamun. Pitkässä illallispöydässä kerrottiin juttuja ja nautittiin buffetpöydän antimista.

Kummitteleva kartano?

Timo Lembergin kertomat jutut kartanon kummituksista saivat mielikuvituksen liikkeelle. Nukkumaan mennessä kuuntelimme ehkä tarkemmin korvin talon ääniä ‒ ovatko äskelten äänet ihmisen vai kummituksen? Vai pitääkö kummitus edes ääntä? Kopisteleeko muinainen kartanonherra käytävillä? Nukuin kuitenkin hyvin alakerran tilavassa huoneessani.

Reinhold von Ramm kuuluu Viherpalun kartanon omistajasukuun.

Piha odottaa kesää

Seurueellamme oli tilaisuus saunoa aamulla. En käyttänyt tilaisuutta hyväkseni, vaan tein pienen kävelyretken kartanon ympärillä ja valokuvasin.

Huhtikuinen pihamaa oli talven jälkeen vielä hiukan harmaan näköinen. Se odottaa kesää ja vihreyttä päästäkseen oikeuksiinsa. Karussa ympäristössä oli kuitenkin elon merkkejä ‒ tikka nakutteli puuta ruokaa etsiessään. Vihterpalun joki kohisi uomassaan.

Runsaan aamiaispöydän antimien nauttimisen jälkeen jatkoimme matkaa tutkimaan eteläisen naapurimaamme kulttuurikohteita.

 

Normaali
Henkilö, Kaupunki, Matkakertomus, Matkakohde, Matkustaminen, Taiteilija, Teatteri

Teatterituristina Tampereella

Huhtikuista maisemaa Tammerkoskelta Hämeensillalta kuvattuna.

Joskus voi lähteä teatteriin ex tempore ‒ vaikka Manseen.

Turun Sanomissa oli perjantaina 6.4.2018 syntymäpäivähaastattelu 60 vuotta täyttävästä näyttelijä Jukka Leististä. Hän on myös matkailua harrastava; jutussa todettiin, että ”ennen merkkipäiväänsä näyttelijä Jukka Leisti käy lataamassa akkuja Madeiralla. Loma koostuu kävelystä levadoilla ja elämän pohtimisesta auringonlaskussa viinilasin äärellä.”

Haastattelussa mainittiin Tampereen teatterissa sunnuntaina 8.4. järjestettävä Jukka Leisti melkein 100 vuotta -juhla.

Koska olen ollut jo pitkään kyseisen herran ihailija, päätin siltä lukemiselta lähteä mukaan tapahtumaan. Onneksi lippujen hankkiminen on nykyisin helppoa – läppäri vain auki ja lippu.fi-sivulle ‒ ja kas kummaa, koko salissa oli vain yksi paikka vapaana ja sekin parvekkeen viimeisellä rivillä.

No, päätin ottaa tilaisuudesta vaarin, siis lipun. Olisin voinut houkutella mukaani seuraakin, mutta kun ei ollut lippujakaan tarjolla, niin yksin oli lähdettävä.

Näytöksen jälkeen olisi ollut mahdollisuus jäädä nauttimaan buffetillallista teatterin ravintolaan, mutta jätin sen väliin.

Näyttelijä Jukka Leistiä on kutsuttu viihteen monitoimimieheksi ja Suomen parhaaksi komedianäyttelijäksi. Kuva: Harri Hinkka. Tampereen Teatteri.

Suunnittelematta paras

VR:n tarjonnasta löytyi sopivasti säästöliput, kohtuullisesti alle kymmenen euroa/suunta. Lähtöajaksi valitsin Turusta klo 9.05 ja paluuajaksi Tampereelta klo 19.09.

Pikaisen suunnittelusession tuloksena oli, että päätin olla suunnittelematta sen kummemmin päivää. Matka-ajat olivat tiedossa ja samoin teatterinäytöksen alkaminen klo 15, muu matkaosuus vapaavalintaisesti fiilisten mukaan. Olisihan Tampereella nähtävää, mutta joskus on mukavaa kuljeskella ja antaa sattumille ja mielijohteille tilaisuuksia.

Rautatieasemalta lähdin Hämeenkadulle, jossa aukeni valtaisa työmaa. Mylläys on melkoista Mansessa. Tulevaa ratikkalinjaa valmistellaan. Sama on kohta edessä Turussa, kun toriparkki etenee toteutukseen.

Tampereen keskusta valmistautuu raitiovaunujen tuloon.

Shoppailua ja panimoravintolaa

Stockmannin edessä oli muutaman kymmenen ihmisen jono ennen tavaratalon aukeamista kello 11. Jotenkin jouduin joukon jatkoksi. Kävin katsastamassa kevätmuodin tarjontaa sekä valikoimia Akateemisen kirjakaupan osastolla.

Vältyin heräteostoilta, vaikka sovitin paria kukikasta tunikaa. Kirjat jäivät hyllyyn, mutta otin muutamista kansista kuvia muistilapuiksi ‒ voi sitten tilata kotikaupungin kirjastosta tai hankkia verkkokaupasta, jos kirja jää kovasti kiinnostamaan.

Lounaspaikan etsiminen oli seuraava tehtävä. Suuntasin Finlaysonin entiseen tehdasrakennukseen ja siellä ennestään tuttuun Panimoravintola Plevnaan. Pippurisen kana-annoksen seuraksi valitsin Petulintu-oluen. Se on panimon omaa kausioluttuotantoa.

Aikaa oli sopivasti jäljellä siten, että suuntasin jo teatteriin. Tampereen teatteri sijaitsee mukavasti Hämeenkadun kupeessa, joten sitä ei tarvinnut kauempaa etsiä. Ehdin tilaamaan juoman väliajaksi ennen esityksen alkua.

Panimoravintola Plevnan sydämessä sijaitseva Koskipanimo Oy valmistaa lähes kahtakymmentä tuotetta: oluita, siideriä ja panimosimaa. Vuosittain valmistuu myös useita kausi- ja erikoistuotteita.

Keskustorilla sijaitseva teatterirakennus valmistui vuonna 1912. Se toimii edelleen teatterin päänäyttämönä.

Kaunis yksityiskohta Kauno S. Kallion ja Oiva Kallion suunnitteleman Tampereen Teatterin julkisivusta.

Olavi Virrasta Tuttiritariin

Ennen esitystä lasin kuohuvaa tarjosi Tampereen teatterin Naisyhdistys ry.

Jukka Leisti melkein 100 vuotta -esityksessä oli lavalla syntymäpäiväsankarin lisäksi hänen näyttelijä- ja muusikkoystäviään, muun muassa Kari Arffman, Tuija Vuolle, Antti Tiensuu, Seppo Mäki, Pia Piltz, Päivi Lepistö, Mikko Alatalo, Heikki Hela ja Pate Mustajärvi.

Vaikuttavimpia esityksiä olivat Sami Hintsasen tulkinnat Juice Leskisen  Musta aurinko – ja Simon & Garfunkelin The Sound of Silence -lauluista.

Tuttiritarikin nähtiin lavalla Rusinante-ratsuineen. Tätä Leistin luomaa ja näyttelemää lasten suosikkia seurattiin joskus 1990‒2000-lukujen vaihteessa Huvitutti-ohjelmassa, kun omat lapset olivat otollisessa iässä.

Laulu jäi soimaan mieleen: ”Aina ritareita tarvitaan, ratsuinensa auttamaan. Me heikoimpia näin jelpataan ja tilanteita ratkaistaan, mukaani vaan!”

Tuttiritariin voi tutustua Yle Areenan ohjelmassa.

Jukka Leisti viime vuonna esitetyssä Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus -seikkailumusikaalissa. Kuva: Harri Hinkka. Tampereen Teatteri.

Esityksen aikana isolle näytölle heijastettiin kuvia Leistin lapsuudesta ja nuoruudesta. Tilaisuus oli Jukka Leistin juhlaa, mutta olin hiukan pettynyt siitä, että hän esiintyi suhteellisen vähän aikaa ja siitäkin suuren osan laulamassa alun Olavi Virran Hopeisesta kuusta lähtien. Ja ihan ensiksi kuultiin, satavuotisjuhlissa kun oltiin, Finlandia.

Esitys päättyi puolisen tuntia annettua aikaa myöhemmin. Olin tyytyväinen, että kotimatkalle ei kuitenkaan tarvinnut kiirehtiä.

Istahdin odottelemaan ennestään tuttuun Food Factory -ravintolaan, joka toimii Scandic Tampere Cityn yhteydessä. Salissa oli pari isompaa seuruetta, joten minulle ei luvattu ripeää ruokatarjoilua. Nautin vain oluen ja lähdin etsimään junaa Turkuun.

Normaali
Henkilö, Kaupunki, Matka vuosien takaa, Matkakertomus, Matkakohde, Matkustaminen, Nostalgiaa

Ensin lensivät kirjeet

Joskus matkat ovat äkkilähtöjä, toisinaan niitä valmistellaan vuosia tai vuosikymmeniä. Matkani Lontooseen ovat alkaneet kirjeenvaihdolla. Tässä poikkeuksellisen pitkässä postauksessa harrastetaankin aikamatkailua lähes viidenkymmenen vuoden ajalla.

1970-luvun sosiaalisena mediana olivat kirjeet. Jos viestit lähtivät ulkomaille, ne postitettiin ohuissa kuorissa, joissa luki Par avion. Kirjeenvaihto avasi maailmaa ja houkutti myöhemmin matkustamaan.

Minun, Ihalan kansakoulua käyvän kuudesluokkalaisen näkökenttä avartui vuonna 1973, kun parin vuoden englannin opintojen jälkeen sain nuorten osoitteita eri puolilta maailmaa.

Kirjeillä kansainvälisyyteen

Kirjeenvaihtokavereiden osoitteita välitti turkulainen International Youth Service. Se oli vuonna 1952 perustettu koululaisystäväpalvelu. Saimme ehkä englannin kielen opettajan kautta osoitteita? Niistä maksettiin muutama markka.

Kirjeenvaihto toi elämääni yllättävää kansainvälistä kosketusta aikana, jolloin televisio oli aloittanut värilähetykset, musiikkia kuunneltiin radiosta ja sitä äänitettiin C-kaseteille.

Tuolloin elettiin myös etelän- eli pakettimatkailun alkuaikoja. Keihäsmatkat lennätti suomalaisia Kanarian aurinkoon ja mainoslauseena oli ”Istutte koneeseen, otatte pienet ja olette perillä”. Perheemme matkustelu tosin rajoittui kesälomareissuihin vanhempien kotiseudulle Etelä-Pohjanmaalle ja satunnaisiin leirintäaluematkoihin kotimaassa.

Itseäni muutamaa vuotta vanhemmille nuorille oli Eurooppa hiljattain avautunut junamatkojen myötä, kun Kansainvälinen rautatieliitto juhlisti 50-vuotista taivaltaan lanseeraamalla Interrail-kortit vuonna 1972.

Sitkeä Sue

Monien kirjeenvaihtokavereiden kanssa kävi niin, että kirjeitä tuli yhä harvempaan ja sitten niitä ei tipahtanutkaan postiluukusta. Yhteys katkesi.

Sue (vas.) ja ystävänsä Karen koulunsa pihalla Belfastissa vuonna 1975. Kuva: Karenin kotialbumi.

Belfastista kotoisin olevan Susanin, sittemmin Suen, kanssa kirjoittaminen on jatkunut. Hän kertoi perheestään, johon kuului vanhempien lisäksi veli Peter ja minä kerroin omasta elämästäni Raisiossa nuorempien sisarusteni Jaanan ja Juhan kanssa.

Kirjoitimme koulusta, kokeista, harrastuksista, vuodenajoista juhlineen, musiikista, ystävistä ja toiveista.

Joskus kirjeen mukana oli valokuvia, joitain pieniä lahjoja ja C-kasetteja. Sue muistaa saaneensa minulta kasetin, johon olin äänittänyt puhetta ja jossa kerroin nimeni. Hän oli toistanut sitä ja opetellut lausumaan pitkää ja vaikeaa nimeäni ä-kirjaimineen.

Susanille/Suelle lähettämäni rippikuva saatetekstein: ”To Susan from Päivi 4th of September 1975.” Kuva Suen valokuva-albumista.

Nykyisenä somekautena voi olla vaikea eläytyä aikaan, jolloin sait vastauksen viestiisi muutaman viikon kuluttua. Mutta olihan se upeaa ja jännittävää saada kirje kaukaa maailmalta. Tuolloin mieleen ei tullut ajatustakaan siitä, että sinne voisi joskus itse lähteä.

Harjoittelu vei Englantiin

Olin niin mieltynyt englannin kieleen, että harkitsin jopa pyrkiväni opiskelemaan sitä. Valitsin kuitenkin toisin.

Tilaisuus lyhyempiin kieliopintoihin tarjoutui kuitenkin vuonna 1988. Hain työvoimaministeriön harjoitteluohjelmaan, joka oli tarkoitettu ”nuorehkoille työssään englannin kieltä tarvitseville tai sellaisille, jotka tulevat tulevaisuudessa ko. kielitaitoa tarvitsemaan.” Toimin tuolloin amanuenssina Turun kauppakorkeakoulussa. Minähän äkkäsin korkeakoulun kansainvälistymistarpeet ja hain ohjelmaan.

Kielitaitotestin todistuksessa sanastoni ja kielioppini on arvioitu erittäin hyväksi ja ääntämiseni hyväksi. Tästä ansion saa ilman muuta, paitsi lukion ankara englannin kielen opettaja Kaarina, myös monivuotinen kirjeenvaihtoystäväni Sue.

Pääsin mukaan ohjelmaan. 28-vuotiaana lensin ensi kertaa elämässäni. Lontoosta matka jatkui Colchesteriin, noin tunnin junamatkan päähän Esssexin kreivikuntaan.

Asuin erään vanhemman pariskunnan luona. Kaksi viikkoa oli kielikurssia Colchester English Study Centressä ja neljä viikkoa työharjoittelua The George -hotellissa.

Brittiläinen elämäntapa ja kulttuuri tuli tuolloin tutuksi maitopulloineen, pubeineen ja surkeine lvi-tekniikoineen. Ikkunat taisivat olla yksinkertaiset, hanat kaksinkertaiset (eri hana kuumalle ja kylmälle vedelle) ja kylpyhuoneessa kuten muissakin huoneissa oli kokolattiamatto!

Sää oli sentään harvinaisen kaunis ennakkotiedoista poiketen eikä sateenvarjolle ollut juurikaan käyttöä.

Tapasimme Suen kanssa ensimmäistä kertaa tuon matkani yhteydessä. En muistanut sitä ollenkaan, mutta filmikameralla otettu kuva on todisteena.

Tapasimme Suen kanssa ensimmäistä kertaa jossain lontoolaisessa pubissa syksyllä 1988. Kuva: Päivin kotialbumi.

Kirjeistä sähköposteihin ja tapaamisiin

Ruuhkavuosieni aikana – työ ja kolme lasta ‒ kirjeenvaihto Suen kanssa lähes tyrehtyi, mutta yhteys säilyi ainakin joulu- ja syntymäpäiväkorttien muodossa.

Sue oli muuttanut ensin Bathiin vuonna 1978 opiskellakseen italiaa, ranskaa ja Eurooppa-asioita ja valmistumisensa jälkeen Lontooseen vuonna 1982.

Syksyllä vuonna 2009 menin työmatkalle Lontoon kautta Hitchiniin. Ennen lähtöäni olin yhteydessä Sueen. Sovimme tapaamisen  Borders-kirjakaupan yhteydessä olevaan Starbucks-kahvilaan Charing Cross Roadilla.

Paikallisopas Lontoossa

Suen takapihan puutarhassa kasvavat niin kukat kuin tomaatitkin.

Sue asuu Pohjois-Lontoossa rivitalossa, jossa on hyvin pieni etupiha ja takana aidattu puutarha. Alakerrassa on olohuone ja keittiö, yläkerrassa kylpyhuone ja kaksi makuuhuonetta.

Suen myötä Lontoosta on tullut paikka, jonne on helppo lähteä. Olen ollut hänen vieraanaan syyskuussa 2010 vielä toisen työmatkan yhteydessä, käydessäni Lontoon kirjamessuilla huhtikuussa 2014 ja osallistuessani luovuuskouluttaja Julia Cameronin työpajaan lokakuussa 2015.

Voin toteuttaa Lontoon matkoillani live like a local -ajatusta. Asustan hotellin sijaan Suen vierashuoneessa  ja kuljen kuin paikalliset. Kun Lontoon keskustaan on Suen luota matkaa, on metro tullut tutuksi. Laskin kerran, että toisella puolella kaupunkia sijaitsevalta Heathrowin lentoasemalta on Suen luokse 28 metroasemaa.

Sue on näyttänyt minulle muun muassa tapeteistaan tunnetuksi tulleen arkkitehti ja graafikko William Morrisin museon, Highgaten hautausmaan, Waterlow Park -puiston sekä The Old Royal Naval Collegen, Cutty Sark -purjeveneen ja markkinat Greenwichissä.

William Morris -museo sijaitsee Suen kodin lähistöllä ja olemme käyneet siellä kaksi kertaa. Kuva on museon kahvilasta.

Lisäsin yhden kynän kirjailija Douglas Adamsin kokoelmiin Highgaten hautausmaalla. Adams on tunnettu erityisesti kirjastaan Linnunradan käsikirja liftareille. Suomessa kyniä viedään ainakin kirjailija Pentti Saarikosken haudalle Valamoon, Heinävedelle.

Ylitimme Thames-joen The Emirates Air Line -köysiradalla ja alitimme sen The Thames Tunnelia pitkin. Kävimme myös Lontoossa järjestettyjen olympialaisten kisapaikoilla. Vaelsimme pitkin Southbankia ja löysimme Southbank Centre Book Marketkirjamarkkinat. Vierailimme Tate Modern -museossa sekä Shakespeare’s Globessa.

Teimme yhdessä myös päiväretken Cambridgeen.

Southbankissa kuljimme myös uhanalaisen ja skeittimaailmassa legendaarisen the Southbank Skate Spot -alueen läpi.

The Old Royal Naval College -rakennuksen upeat kattomaalaukset ovat vuosilta 1707-1726 ja sali on saanut nimensä niiden mukaan: The Painted Hall. Etualalla Sue.

The Emirates Air Line -köysiradalta voi ihastella Thames-jokea yläilmoista. Taustalla monitoimihalli The O2 Arena.

Sue vei minut myös lauantai-illan tansseihin Rivoli Ballroomiin. Rivoli on ainut tanssisali Lontoossa, jossa on säilynyt 1950-luvun interiööri puna-kultaisine sävyineen. Siellä on kuvattu paljon kuuluisien esiintyjien musiikkivideoita ja elokuvakohtauksia.

Tuolloin oli Jacky’s Jukebox -ilta, joita järjestetään joka kuukauden ensimmäisenä lauantaina. Jacky soitti tanssimusiikkia laidasta laitaan. Siellä minäkin menin rivitanssia Suen ja ystävien kanssa vaahterapuisella lattialla, vaikka opettelin samalla askeleita.

Koska tanssilattialla oli ruuhkaista, Jacky soitti toisinaan saman kappaleen kolmeen kertaan, joista yksi oli mies-, toinen nais- ja kolmas sekapareille. Tanssijat olivat välillä lattialla kaikkien soittokertojen ajan ja vaihtoivat paria. Tunnelma oli hyvin mukaansatempaava tässä koristeellisessa ja nostalgisessa salissa.

Kesäkuussa konserttiin ja avoimiin puutarhoihin

Nyt lentoliput on ostettu kesäkuista matkaa varten. Sen varsinaisena syynä on australialaisen sisarusparin Angus ja Julia Stonen konsertti kesäkuun 10. päivänä Royal Albert Hallissa. Sue lupautui tulemaan seurakseni, vaikkei ollut aikaisemmin kuullut esiintyjistä.

Suella oli myös ehdotus tuon samaisen viikonlopun ohjelmaksi. Hän menee vapaaehtoiseksi Open Garden Squares Weekend -tapahtumaan ja ottaa minut mukaansa.

Pienen työrupeaman jälkeen saamme vapaaliput ja pääsemme tutustumaan itsekin puutarhoihin, jotka ovat yleensä yleisön ulottumattomissa. Yhteensä noin 200 puutarhaa on avoinna tuon viikonlopun aikana. Kiinnostavaa matkabloggaajalle, ilman muuta.

Haluaisin tutustua myös Kew Gardensiin ja erityisesti Marianne North -galleriaan sekä London Wetlands -kosteikkoon. British Libraryssäkin voisin taas käydä sekä muutamassa kirjakaupassa.

Paljon muutakin ehtinen tekemään viikon pituisen matkan aikana. Lontoostahan löytyy vaikka mitä. Se ei tyhjene, vaikka siellä useamman kerran kävisikin. Ja sanoihan jo englantilainen kirjailija Samuel Johnson 1700-luvulla näin: ”Kun on kyllästynyt Lontooseen, on kyllästynyt elämään; sillä Lontoossa on kaikkea mitä elämä voi tarjota.”

50-vuotisjuhlia suunnittelemaan?

Olemme olleet Suen kanssa yhteydessä 45 vuotta. Alkuaika oli kirjeenvaihtoa, mutta lähettelemme nykyisin viestimme sähköpostissa ja tapaamme harvakseltaan Lontoossa.

En osaa sanoa, miksi yhteytemme on säilynyt. Elämäntilanteemme ovat olleet erilaiset ja se olisi voinut meidät erottaa. Sue on sinkku ja minä suurperheen äiti. Jotain antoisaa kirjeenvaihdossamme on ollut, kun se on näin sitkeästi jatkunut. Ehkä International Youth Servicen työntekijät onnistuivat hyvin osoitevalinnassaan?

Suen mukaan kirjeenvaihto on jatkunut, koska olemme molemmat kiinnostuneita kirjoittamisesta, matkustamisesta ja syvällisestä ajatusten jakamisesta. Hänen mukaansa ensi kertaa tavatessamme olimme jo tuttuja toisillemme kirjeidemme ansiosta. Ja täydennän tätä vielä sillä, että meillä on samankaltainen huumorintaju.

Olen houkutellut Suea tulemaan vuorostaan Suomeen, jolle hän on jo näyttänyt vihreää valoa. Esittelisin niin mielelläni hänelle ainakin kotikaupunkini Turun, saariston sen edustalla, Maarianhaminan sekä Helsingin.

Voimme viettää ystävyytemme 50-vuotisjuhlaa viiden vuoden kuluttua. Jotain upeaa siihen pitää kehittää. Revontulet kiehtovat Suea ja olisi mahtavaa, jos hän voisi nähdä ne Lapissa vuonna 2023. Onneksi tässä on vielä aikaa. Ehkä aloitamme suunnittelun jo kesäkuussa?

Kiitokset Suelle ja Karenille tiedoista ja valokuvista! Thank you Sue and Karen for information and photos!

Jos Lontoo kiinnostaa, niin lue lisää:

Pubista pubiin Lontoossa, Oxfordissa ja Cambridgessa

Julia Cameronin luovuusopissa Lontoossa

Maanalaista elämää Lontoossa

British Library, kestosuosikkini

Kirjakauppaturistina Englannissa

Osallistun tällä postauksella matkahakusivusto momondon järjestämään Blogger´s Open World Awards 2018 -kilpailuun.  ”Äänestysaika on 9.4.‒15.4.2018 momondon kilpailusivulla.  Yleisö voi antaa äänensä suosikkisisällölleen. Finaaliin pääsevät 10 eniten ääniä saanutta kilpailusisältöä. Lisäksi tuomaristo valitsee kaksi suosikkiaan finaaliin.”

Jos pidit tarinastani, niin äänestä. Kiitokset!

National Gallery -taidemuseo Trafalgar Squarella.

Editoitu 1.4. 2018 eräin tekstimuutoksin ja lisäämällä kuva Highgaten hautausmaalta.

Normaali
Hautausmaa, Kaupunki, Matkakertomus, Matkakohde

San Carlos ‒ viimeinen leposija

Puerto de la Cruzista löytyy valkoisten muurien ympäröimänä pieni rauhallinen alue kukkineen, San Carlosin hautausmaa. Kun siellä hetken kuljeskelee, voi kokea, että kaukana on kavala maailma.

Hautausmaa sijaitsee kaupungissa, mutta se muodostaa kuitenkin oman rauhallisen saarekkeensa kaiken kohinan keskellä muurien suojassa.

San Carlos on pieni katolinen hautausmaa (Cementerio Catolico Puerto de la Cruz San Carlos) Puerto de la Cruzissa Paseo de Luis Lavagi -kadulla. Hautausmaa on lähellä meren rannalla olevaa Espacio Cultural Castillo de San Felipe -linnoitusta. San Carlos on perustettu 1811. Vuosiluku on kaiverrettu muurissa olevan oven yläpuolelle kiinnitettyyn kivilaattaan.

Värikkäät kukkakimput korostuvat valkeita pintoja vasten. Kukkia on runsaasti. Kävin hautausmaalla marraskuun alussa, jolloin siellä oli varmaan pyhäinpäiväksi tuotuja asetelmia.

Hautausmaa näyttää hiukan erilaiselta kuin mihin olemme tottuneet Suomessa. Valkoiset seinämät on koristeltu muistolaatoilla ja kukkasilla. Joissain laatoissa on haudatun valokuva. Osa haudoista on maassa ja yhdellä alueella on valkoisten puuristien rivistö.

Kennoja rivissä ja päällekkäin.

Haudat kennoissa

Kyseessä on niin sanottu kennohautausmaa eli seinämässä on arkunmentäviä koloja. Arkkuja on siis rivissä ja päällekkäin omissa osastoissaan, jotka on sitten arkun sisäänlaittamisen jälkeen suljettu kivilaatalla.

Vainajan nimi, syntymä- ja kuolinaika, usein myös ikä, on kaiverrettu laattaan kauniilla kirjasimilla. Keskellä on kiinteä maljakko kukille. Niissä ei ole säästelty, vaan kimput ovat upeita.

Puhun tässä nyt arkuista, vaikka näin jossain maininnan, että kennon sisällä on ruumispusseja. Jos samaan kennoon on tulossa lisää perheen tai suvun jäseniä, luukku avataan ja kennon sisälle laitetaan uusi asukas. Tuntuu hiukan oudolta, kun totuttu tapamme ”ja maaksi olet sinä jälleen tuleva” ei toteudu.

Kukkia ja kynttilöitä

Vastapäätä sisäänkäyntiä on pieni kappeli. Siellä on puinen alttaritaulu Jeesus-risteineen, valkoisella liinalla peitetty pöytä sekä kukkia ja kynttilöitä.

Hautausmaalla on myös puita, muun muassa palmuja ja ikivihreitä sypressejä.

Valkoisen muurin sisäpuolella on kaupungin asukkaiden viimeinen leposija.

Keltainen kiinanruusu kukkii hautausmaalla kuten niin monessa muussakin paikassa Puerto de la Cruzissa.

Normaali
Kahvila, Matkakertomus, Matkakohde, Puutarha

Kauniin kallion vesipuutarha

Risco Bello on pieni menneen maailman keidas Puerto de la Cruzissa.

Puutarhassa on noin 500 erilaista kasvia. Tämä valkoinen lumme on yksi niistä.

Puutarhan kahvilassa voi nauttia kauniista ympäristöstä ja tarjoiluista, vaikkei pääsymaksulliseen puutarhaan haluaisikaan tutustua.

Taoron kukkulalla, Parque Taoron yläpuolella on Risco Bello Jardin Aquatico, vesipuutarha (Ctra. Taoro, 15, Puerto de la Cruz). Risco Bello tarkoittaa kaunista kalliota tai kalliojyrkännettä.

Puutarhassa voi ihailla monia eksoottisia kasveja ja seurata sekä vakituisia että vierailevia asukkaita, kuten mustaa joutsenta, muita vesilintuja sekä perhosia.

Tällä kasvilla on mielenkiintoinen kukinto. Risco Bellon puutarhassa ei ole nimikylttejä, joten monet lajit jäävät tunnistamattomiksi.

Musta joutsen on puutarhan vakioasukkaita.

Rakkauden puutarha

Risco Bellossa on useita lampia. Joulutähdet kukkivat monessa paikassa.

Risco Bello on yksityinen ja talon vanha rouva on puutarhan perustajan tytär. Hän kertoi, että hänen isänsä rakennutti puutarhan iloksi ja lohdutukseksi sairaalle vaimolleen. Pariskunta oli tullut Puerto de la Cruziin Belgiasta ilmaston vuoksi. Puutarha avattiin yleisölle vuonna 1988.

Vierailin puutarhassa ensimmäistä kertaa marraskuussa 2014. Tuolloin paikka oli vielä jonkinmoisessa kunnossa, mutta neljässä vuodessa se on rapistunut. Siellä tarvittaisiin muutaman puutarhurin riuskaa työpanosta.

Vaikka lammet ovat melkein umpeenkasvaneita ja kasvillisuus rehevöitynyttä, on paikka omalla villillä tavallaan kaunis ja käymisen arvoinen.

Virvokkeita puiden varjossa

Aurinko siivilöityi näiden kauniiden pitsimäisten lehtien läpi.

Risco Bellon pihanurmikko isoine puineen toimii myös kahvila-alueena.

Puutarhan keskellä, tasaisella nurmikkoalueella on vanha talo, jossa on kahvila. Ulkona on pöytäryhmiä, jotka kutsuvat luokseen levähtämään hetkeksi kahvi- tai teekupillisen ääreen. Valikoimasta löytyy myös kakkuja ja jäätelöä.

Kahvilaan ja talon piha-alueelle voi tulla liikuntarajoitteisena, mutta puutarhaan tutustuminen sujuu vain hyväjalkaisilta. Kierroksella on useita portaita, joista osa on hyvin kapeita ja jyrkkiä.

Pääsymaksu puutarhaan on aikuisilta neljä euroa ja se on avoinna päivittäin kello 9.00‒18.00.

Näitä portaita palataan puutarhakierroksen jälkeen piha-alueelle.

Normaali
Matkakertomus, Matkakohde, Nähtävyys, Puutarha

Melkein kuin viidakossa ‒ Jardín Botánico

Jardín Botánico on vierailemisen arvoinen Puerto de la Cruzissa. Ihasteltavaa riittää niin luonnonkauneudessa kuin lajien runsaudessa.

Kolibrikukka (Strelitzia).

Sinipotkurikukka koristaa rakennuksen seinää.

Jos vierailet Puerto de la Cruzissa ja olet luonnon ystävä, kannattaa käydä kasvitieteellisessä puutarhassa, Jardín Botánicossa (Jardin de Aclimatacion de la Orotava).

Puutarha sijaitsee yläkaupungissa La Pazissa osoitteessa C/Retama 2. Se on perustettu jo vuonna 1788 kuningas Kaarle III:n käskystä. Tarkoituksena oli totuttaa Uuden maailman, Amerikan, kasvilajeja espanjalaiseen ilmastoon. Puutarhan alullelaittajana oli markiisi Alonso de Nava y Grimón (1757‒1832).

Puutarhan perustajan Alonso de Nava y Grimón patsas.

Pienet köynnökset kiipeilevät puutarhan röpelöistä seinää.

Puutarhan pinta-ala on 60 000 neliömetriä ja se sisältää valtavan määrän erityisesti trooppisia ja subtrooppisia kasveja: 5 000 kasvilajia ja 120 puulajia.

Siellä on myös herbaario, jossa on yli 50 000 kasvia kaikilta viideltä mantereelta sekä kirjasto.

Valtava viikunapuu ilmajuurineen (tyyliviikuna; ficus macrophylla; Moreton Bay fig/Australian banya). Tämän puun korkeus on lähes 28 metriä.

Jardín Botánicossa ovat rinnakkain niin eurooppalaiset, afrikkalaiset kuin amerikkalaisetkin lajit. Mukana on myös paikallisia kasvilajeja, muun muassa kanariantraakkipuu (drago, dracaena draco), pitkäikäinen ja valtavan kokoiseksi kasvava puu, jollainen on myös viikunapuu.

Ihan perältä löytyy iso allas lumpeineen ja muine vesikasveineen. Se olikin puutarhan kuvauksellisin paikka. Altaan toiselta puolelta löytyi penkkejä, joilla oli levähtää ja ihailla vesipuutarhaa.

Isokokoiset puut heijastuvat vesipuutarhan altaaseen.

Puutarha on auki päivittäin aamuyhdeksästä iltakuuteen. Sisäänpääsymaksu on muutama euro. Vierailin puutarhassa International Agatha Christie Festivalin aikana, jolloin sinne oli vapaa pääsy.

Tämä punainen tupsu on boliviankalliandra (Calliandra haematocephala).

Paikallisiin kasveihin kuuluu kanarianpalmu.

Intianleipäpuun eli jakkipuun (Artocarpus heterophyllus) hedelmiä.

Kuvia puutarhan kasveista voi käydä katsomassa myös Jardín Botánicon Instagram-sivuilla.

Normaali