Koidula Park Kuninga- ja Ringi-katujen kulmauksessa Pärnussa on omistettu Lydia Koidulalle, Viron kansallisrunoilijalle.

Henkilö, Kirjailija, Puisto, Valokuva

Runoilijan puisto Pärnussa

Kuva
Henkilö, Kirja, Ruokakulttuuri, Valokuva

Valokuvaaja matkoilla ja keittiössä

Caj Bremerin kirja Mämmikoiran keittiössä on löytöni tämän vuoden Helsingin kirjamessuilta. Se on hulvattoman hauska ja mukana on muutamia matkajuttujakin.

Valokuvaaja ja akateemikko Carl-Johan (Caj) Bremer julkaisi vuonna 2014 kirjan Mämmikoiran keittiössä. Kustantajana on Musta Taide. Pari vuotta aikaisemmin oli ilmestynyt teos Mämmikoiran muistelmat.

Kirjan alussa hän esittelee itsensä: ”Olen täysin ”sekaboltsu” äijä, ”mämmikoira” ja ”prunaheppu”, joka jytää nuorten kanssa ja kirjoittaa Bremerin kielisiä postauksia Facebookiin.”

Caj Bremer on 90-vuotias (s. 22.2.1929). Ruoanlaittoon hän ryhtyi sen jälkeen, kun hänen vaimonsa Doris kuoli vuonna 2013. ”Päätin että haluan keittää itselleni ruokaa. Sen takia, että on hauska tehdä. On kiva touhuta.”

Ai mikä mämmikoira? Tarina kertoo, että Bremer haukkui aikoinaan Viikkosanomien päätoimittajan ”mämmikoiraksi” kuviensa väärästä käytöstä. Ruotsinkielistä Bremeriä itseään on tuosta lähtien kutsuttu mämmikoiraksi.

Entä Bremerin kieli? Sekin on perua Viikkosanomien toimituksesta. Silloin tällöin sattui kielellisiä kömmähdyksiä. Ja ymmärtäähän sen; Bremer toteaa: ”Kaikilla kielillä olen muuten noudattanut periaatetta, että ”puhu vaan, poika, ja vaikka tuleekin virheitä, kyllä silti ymmärretään! En ole ujostellut.”

Mämmikoiran keittiössä -kirjaa kuvaillaan esittelytekstissä näin: ”Caj Bremerin keittokirja on manifesti rehellisen ruoanlaiton puolesta. Yksi Suomen tunnetuimmista ja arvostetuimmista kuvaajista kertoo omalla ”Bremerin kielellään” parhaimmista kalaruoistaan, kummallisimmista kokeiluistaan, riemullisista makuelämyksistään ja maukkaimmista piirakoistaan. Keittokirjassa on mukana myös Bremerin kotialbumikuvia ja ruokamuistoja elämän varrelta: miten ankka johti kreivin luokse yömyssylle, omituisen maitodrinkin syntymä ja joitakin ”kerskuiluja” mahtavista kalansaaliista.”

Vaaleanpunainen maitodrinkki Tunisiassa

Maitodrinkin synnystä muotikuvausmatkalla Tunisiassa Bremer kertoo näin: ”Ranskaa puhuva baarimikko odotteli tilausta. Sain selville, että kaikki (kolme mallia) halusivat samaa, camparia ja vettä. OK, minähän hoitaisin tilaukseni tyylikkäästi ranskan kielellä: ”Quattre campari avec lait, s´il vous plait.” Baarimestaria katsoi minua kauan, mutta lähti sitten ulkona olevaan baariinsa. Ja sieltä rupesi kuulumaan kovaa ääntä tehosekoittajasta. Me kaikki siinä ihmeteltiin, että mitä nyt.
Kesti kauan, mutta sitten ilmestyi iso prikka, jolla oli neljä korkeaa lasia täynnä jotain vaaleanpunaista sössöä, josta nousi pitkät pillit! Silloin raksutti päässäni. Olin sekoittanut lelu ja lait (lo ja le), siis veden ja maidon.

Rukoilin etteivät tytöt rupeaisi huutamaan kauhuissaan, mutta ihme kyllä, kaikki pidimme pokkanaamamme peruslukemissa. Maisteltiin ja oli melko hyvää. Baarimestari ihmetteli, että ainako meillä juodaan kaikki drinkit maidolla. Minä selitin, että me olemme tottuneet semmoiseen systeemiin, me rakastamme maitoa. Hän puristi päätään ja meni.”
– – –
”Lähtiessäni hotellista baarimestari tiedusteli, voisikohan hän tarjota tämän suomalaisten suosiman drinkin suomalaiselle turistiryhmälle, joka oli tulossa. Me suosittelimme lämpimästi. Parempaa tervetuliaisyllätystä hän ei voisi keksiä.”

Kolme olutta, kiitos!

Tästäpä tuli mieleeni oma muisto Hampurista, jossa vierailimme poikani Tatun, hänen jalkapallojoukkueensa TPK:n ja poikien muiden huoltajien kanssa vuonna 2000. Majoitus löytyi paikallisesta merimieskirkosta, jonka urkuparvelle teimme siskonpedin muutamalle äidille. Pojat harjoittelivat ja pelasivat turnauksen, mutta nähtävyyksiinkin tutustuimme, muun muassa Hampurin eläintarhaan.

Matka oli kaikin puolin onnistunut niin pelaajien kuin huoltajienkin mielestä. Kielitaito tosin oli hiukan ruosteessa, sillä muistan tilanteen, jossa kolme huoltajaisää istahti toivorikkaana paikalliselle terassille ja tilasi oluet. No, niiden sijasta heille tuotiin – jäätelöt.

Hotelliaamiainen ja kirimoija

Bremerin kirjasta löytyy myös matkustamiseen liittyviä tekstejä, kuten tämä hotelliaamiaisiin liittyvä: ”On se kummaa. Oma aamupala on kaksi voileipää ja kupillinen teetä. Kun on matkoilla ja astuu hotellin aamiaishuoneelle, avautuvat paratiisin ovet. Vadeissa ja kipoissa löytyy vaikka mitä, ja aamiainen kasvaa kymmenkertaiseksi.”

Tuliaisiakin hän toi: ”Matkoillani toin joskus muutakin kuin leikkikaluja. Espanjasta toin pussillisen kirimoijoja. Kun sitten menin tullin lävitse, halusivat katsoa, mitä minulla oli pussissa. Lentokoneen hyllyillä olivat kirit kypsyneet aikalailla, ja kun tullimies näki ne, hän sanoi ”Kyllä kirit ovat häipyneet, siinä on vaan moija jäljellä”. Ja niin se oli!” (Wikipedia: Suomuannoona eli kirimoija tai annoona (Annona cherimola) on eteläamerikkalainen hedelmäkasvi.)

Kalakeitosta pannukakkuun

Mämmikoiran muistelmista löytyy Kaj Bremerin reseptejä. Kalakeitossa tärkein on liemi ja pannukakku nautitaan ryövärihillon kanssa – joka on tulosta sulaneen pakastimen marjoista: mustikasta, mansikasta, karviaismarjasta, vadelmasta, lakasta, herukoista ja pihlajanmarjoista – keitetty kaikki sulaneina yhdessä kattilassa sokerin kanssa.

Ohjeita löytyy myös muun muassa uunimateeseen, kuhaan, haukimurekkeeseen, bouillabaisseen, paistettuihin silakoihin, lasagneen ja muusiplättyihin.

Suomalaisten arkipäivää Valokuvataiteen museossa

Caj Bremerin näyttely Suomalainen arkipäivä on esillä Valokuvataiteen museon Suuressa näyttelytilassa ajalla
13.9.2019–5.1.2020. Pitääpä käydä joskus katsomassa.

Normaali
Henkilö, Kaupunki, Kirja, Kirjailija, Matkakohde, Tapahtuma

Kirjakauppiaan elämää Skotlannissa

Kirja saatu pyynnöstä kustantajalta.*

Tässäpä oivallinen matkakohde meille kirjojen ystäville: Wigtown Skotlannissa ja siellä The Book Shop. Parasta olisi päästä käymään siellä syys-lokakuussa kirjafestivaalin aikaan.

Skotlantilainen antikvariaatin pitäjä Shaun Bythell kertoo elämänkerraksi ja muistelmaksi luokitellussa kirjassaan arkipäivästään. Elämäni kirjakauppiaana -kirjan (The Diary of a Bookseller) teksti etenee päiväkirjamaisesti kuvaten vuoden 2014 tapahtumia The Book Shop -kaupassa. Kunkin päivän kohdalle on kirjattu online-tilausten ja niihin löytyneiden kirjojen määrä, asiakkaiden lukumäärä sekä puntien määrä kassassa. Usein on kuvattuna myös päivän sää: ”Kylmä, pimeä ja kurja päivä tänään; rankkasadetta lähes tauotta.” tai ”Kaunis, aurinkoinen päivä.”

Pikkukaupunki Gallowayssa, Skotlannissa

Bythellin kirjakauppa löytyy Wigtown-nimisestä pikkukaupungista. Kirjailija kuvailee kotipaikkaansa näin: ”Wigtownissa asuu vain vähän alle tuhat ihmistä ja se sijaitsee Gallowayssa, Skotlannin unohdetussa lounaisnurkassa. Kaupungin ympärillä kumpuilee drumliineja niemimaalla, jonka nimi on Machars (gaelinkielisestä sanasta machair tarkoittaen hedelmällistä, alavaa ruohotasankoa, ja siihen kuuluu neljäkymmentä mailia rantaviivaa, jossa on kaikkea hiekkarannoista korkeisiin kallioihin ja luoliin. Pohjoisessa on Galloway Hills, kaunis, lähes autio erämaa, jonka läpi mutkittelee tie nimeltä Southern Upland Way.”

Ai mikä drumliini? Wikipedia kertoo asiasta näin: ”Drumliini on jääkauden muodostama pitkänomainen moreenista muodostuva maastonkohouma.”

Lintubongareille tiedoksi, että Wigtownin lahdella voi katsella ja kuvata monia lintulajeja, muun muassa sääksiä.

Kirjakaupan aasiakkaita ja ”kirjaihmisiä”

Shaun Bythell kirjakauppansa edustalla. Kuva: © Ben Please.

Shaun Bythell siteeraa jokaisen luvun alussa George Orwellin vuonna 1936 julkaistua esseetä Muistoja kirjakaupasta osoittaakseen niin yhtäläisyyksiä kuin erojakin menneisyyden ja nykyisyyden välillä.

Kirjan esittelytekstissä kuvaillaan näin: ”Pikkukaupungin kivijalkakauppa: sokkeloiset käytävät, takkatuli ja lukemattomia löytöjä. Idylli, jolla on varjopuolensa, kuten tyhjä kassa ja hankalat apulaiset, joistakin asiakkaista puhumattakaan. Palveluammatissa on kärsivällisesti kohdattava heidät kaikki: tinkaajat, rautatiekirjallisuuden ystävät, Skotlannin tatuoiduin mies ja hänet, joka etsii kirjaa Kolmannen valtakunnan keräilylusikoista. Samoin ne, jotka valittavat kaupan hajusta, ja ne, jotka häpeilemättä myöntävät ostavansa kirjat halvemmalla netistä.”

Shaun Bythell kertoo tositarinoita kokemuksistaan kirjakauppiaana tässä Skotlannin suurimmassa antikvariaatissa – niin hyvistä kuin turhauttavistakin päivistä. Hänen tyylinään on kuiva ja välillä hiukan pisteliäskin huumori. Joskus sen mehevimmän kohdan löytää rivien välistä. Muutamassa kohdassa taisin nauraa ääneen.

Kirjakauppiaan mukaan ”Kirjoja todella ymmärtävät ihmiset ovat harvinaisia, vaikka moni sellaisena itseään pitääkin. Viime mainitut ovat erityisen helppo tunnistaa – usein he esittäytyvät ”kirjaihmisiksi” astuessaan kauppaan ja tahtovat välttämättä kertoa ”rakastavansa kirjoja”. Heillä T-paita tai kangaskassi, jonka iskulause kertoo, miten valtavasti he mielestään rakastavat kirjoja, mutta varmimmin heidät tunnistaa siitä, etteivät he koskaan, milloinkaan osta kirjoja.”

Työn luonne on lyönyt leimansa Bythelliin. Hän kertoo olleensa ennen mukautuva ja ystävällinen, mutta ”jatkuva typerien kysymysten tulva, alan huolestuttava taloudellinen tilanne, alituinen kinastelu henkilökunnan kanssa sekä asiakkaiden loputon, uuvuttava tinkiminen ovat tehneet minusta tällaisen.” Mutta kuitenkin: ”Muuttaisinko tästä jotakin? En.”

Onneksi välillä kauppaan tulee myös ostavia asiakkaita, jotka nostavat Bythellin uskoa ihmiskuntaan. Kanta-asiakkaitakin löytyy ja verkkokauppa toimii, vaikkei Amazon olekaan Shaun Bythellin toivevälittäjä. Kirjanostomatkat vievät Bythelliä kuolinpesistä kartanoihin. Hän ostaa isojakin määriä löytääkseen harvinaisuuksia, joille löytyy mukisematta maksavia asiakkaita.

Myyjä ja mediamies

Shaun Bythell asuu kauppansa yläkerrassa mustan kissansa Kapteenin ja Annan kanssa. Hän toimii myös Wigtown Book Festivalin puuhamiehenä, toimittajana ja valokuvaajana sekä julkaisee YouTube-videoita. Katsopa vaikka tämä Reader’s Delight -räppi, jonka pääosassa on kirjakaupan henkilökuntaa itse kauppias mukaan lukien.

Kirjakaupan Facebook-sivut ovat suosittuja. Kauppa saa myös postikortteja tuntemattomilta ihailijoilta ympäri maailmaa ja niitä julkaistaan FB-sivulla.

Lisää kuvia kirjakaupasta löytyy tästä Portobello Book Blog -postauksesta.

Syksyisin kirjafestivaalit

Wigtownia on kutsuttu Skotlannin kirjapääkaupungiksi vuodesta 1998. Siellä onkin noin tusina kirjakauppaa.

Kaupungissa vietetään vuosittain kymmenpäiväistä Wigtown Book Festival – kirjafestivaalia syys- ja lokakuun vaihteessa; ensi vuonna 22. kerran 25.9–4.10.2020. Ohjelmassa lienee jälleen satoja tapahtumia niin aikuisille kuin lapsillekin. Lisätietoja tapahtumasta saa verkkosivuilta ja Facebookista. Myös muita kirjallisuustapahtumia on ympäri vuoden.

Sen verran houkuttelevan näköinen on Wigtown festivaaleineen, että tilasin festareiden uutiskirjeen ja ryhdyin tutkailemaan reittejä ja majoitusvaihtoehtoja ensi syksyä varten.

Festivaalin taustoihin ja tunnelmaan pääse tämän Pedro Ferreiran ohjaaman Wigtown Booktown -dokumenttielokuvan (2018) avulla (kesto noin 24 minuuttia); mukana on myös asiaa kirjakaupunki-ideasta ja maaseudun ongelmista. Shaun Bythellin lyhyessä videossa on kuvia kaupungista.

Tulossa kirjakauppiaan tunnustuksia

340-sivuisen Elämäni kirjakauppiaana -kirjan on suomentanut Jaana Kapari-Jatta ja sen on kustantanut Kirjapaja. Se on käännetty jo 20 kielelle.

Kirja on saanut jo jatko-osan, joka on ilmestynyt englanniksi nimellä Confessions Of A Bookseller. Se saataneen suomeksi ensi keväänä. Tekeillä on myös kirjoihin perustuva tv-sarja.

*Luin Elämäni kirjakauppiaana ensin kirjastosta lainaamastani kirjasta, mutta pyysin kustantajalta oman kappaleen Helsingin kirjamessuilta.

 

Normaali
Henkilö, Museo, Näyttely, Taideteos, Taiteilija

Hashimoton paluu Turkuun

Hashimoton teos On the Material Aspect of Dislocation, Magic, and Possibility itself.

Yksityiskohta teoksesta On the Material Aspect of Dislocation, Magic, and Possibility itself.

Jacob Hashimoton teoksia on nähtävissä jälleen Turussa huhtikuusta kesäkuuhun.

Kävitkö katsomassa yhdysvaltalaisen Jacob Hashimoton taidetta Wäinö Aaltosen museossa vuonna 2017? Niin kävi moni muukin. Siihen tutustui yli 80 000 ihmistä. Näyttely oli WAM:n ylivoimaisesti suosituin kautta aikain. Kävin siellä minäkin ja kirjoitin postauksen.

Nyt Hashimoto on palannut Turkuun pienimuotoisemmilla teoksillaan, joita on esillä MAKASIINI CONTEMPORARYn The Infinite Curve -myyntinäyttelyssä Turussa 12.4.—20.6.2019.

Tee vaikka leijoja

Hashimoto on tullut tunnetuksi vaikuttavista reliefeistä ja installaatioista, joiden materiaalina ovat riisipaperiset pienoisleijat. Niiden syntyhistoria liittyy Hashimoton kadonneeseen motivaatioon taideopinnoissaan. Isä neuvoi: ”Tee mitä tahansa, kokoa vaikka lentokoneiden pienoismalleja tai rakenna leijoja.”

Tässä näyttelyssä on esillä myös aivan uudella tekniikalla tehtyjä teoksia.
‒ Suurten The Hashimoto Index I-II -teosten lähtökohta on perinteinen xylografia, jonka tietokoneohjatussa versiossa kohopainolaattaa leikkaa CNC-reitittimen ohjaama sorvi. Näistä otettuja vedoksia Hashimoto kutsuu puukaiverrusreliefeiksi, kertoo galleristi Frej Forsblom.

The Hashimoto Index II -teos koostuu 96 osasta.

Yksityiskohta The Hashimoto Index II -teoksesta.

Moduuleja ja pikseleitä

Gallerian tiedotteessa kuvaillaan Hashimoton taidetta näin: ”Formalistisen luennan mukaan teoksissa on kyse taiteilijan pitkäaikaisesta kiinnostuksesta maalauksen ja veistoksen sekä maiseman ja abstraktion risteys- ja leikkauspisteitä kohtaan. Hashimoton taidetta voi tarkastella myös suhteessa virtuaalitodellisuuteen; hänen installaatioidensa estetiikka on ankkuroitunut analogiseen maailmaan ja arkkitehtooniseen tilaan, mutta sen logiikka on saanut vaikutteita digitaalisen 3D-maailman visuaalisuudesta. Pelkistäen voi todeta, että Hashimoton leijamaiset moduulit ovat pikseliin vertautuvia kuva-alkioita.”

Kansainvälisesti arvostettu taiteilija

Hashimoto on arvostettu taiteilija. Hänen töitään on ollut viimeksi esillä muun muassa Venetsiassa, Dubaissa, Veronassa, New Yorkissa, Tukholmassa ja Dallasissa.

Tässä Turun näyttelyssä on kaikkiaan 14 teosta. Niiden hinnat ovat 13 000‒95 000 euroa. Edullisimmillaan Hashimotoa saa seinälleen, jos ostaa neljä Index-teokseen kuuluvaa vedosta (á 350 euroa, minimiostos neljä vedosta, yhteensä 1 400 euroa).

MAKASIINI CONTEMPORARY kustantaa näyttelyyn liittyen myös taidekirjan Jacob Hashimotosta. Sen tekstin on kirjoittanut taidehistorioitsija Lars Saari. Kirja ilmestyy toukokuussa.

Galleria löytyy osoitteesta Tuomiokirkonkatu 6, Turku. Se on avoinna tiistaista perjantaihin klo 11‒18, lauantaisin klo 11‒16 ja sunnuntaisin klo 12‒16 (tarkista juhlapyhien poikkeavat aukioloajat).

Caesura I.

Normaali
Henkilö, Kirja, Kirjailija, Matkakertomus, Matkakirja

Varovainen matkailija Mazzarella

Merete Mazzarella kirjoittaa Varovainen matkailija -kirjassaan risteilyistä ja matkoistaan Australiaan, mutta paljon myös eletystä elämästä.

Merete Mazzarella on kirjoittanut kirjan matkustamisesta, vaikka hän päätti diplomaattiperheen tyttärenä 15-vuotiaana, ettei haluaisi aikuisena matkustaa.

Merete Mazzarella toteaa: ”Tämä kirja käsittelee matkustamista, matkustamisen merkitystä, erilaisia tapoja matkustaa. Ennen muuta se käsittelee paluuta – ei pelkästään kotiin vaan myös muihin paikkoihin. – – Samalla matkustan myös ajassa, takaisin aikaisempiin elämänvaiheisiin, sellaisten ihmisten luokse joita ei enää ole.”

Amazonilta Australiaan

Kirjassaan Merete Mazzarella kertoo kokemuksistaan risteilymatkustajana norjalaisen varustamon Braemar-aluksessa. Toinen puoli kirjasta kertoo Australian matkoista.

Mazzarellalla on paljon kokemuksia risteilyistä ja ristiriitainen suhtautuminen niihin. Toisaalta risteilyt kiehtovat häntä, mutta toisaalta ne tympäisevät. Hän sanoo olevansa risteilyveteraani. Nyt hän kirjoittaa pääosin 14 päivän risteilystä Amazon-joella. Syynä juuri tämän risteilyn valintaan oli se, ettei hän ollut koskaan käynyt Etelä-Amerikassa.

Ensimmäinen Australian matka johtui siitä, että Mazzarellan miehelle tarjottiin kuuden viikon vierailijaprofessuuria Queenslandin yliopistossa. He asuivat Brisbanessa, mutta vierailivat myös Melbournessa ja Adelaidessa.

Ensimmäisen matkansa päätteeksi Mazzarellan mieleen tulee ajatus: ”Nyt minua mietityttää, miten surullista olisi, ellen enää ikinä saisi nähdä jakarandapuiden kukkivan.” Näin ei käy, sillä Mazzarella palaa Australiaan vielä kahdesti. Hän käy myös Christchurchissa, Uudessa-Seelannissa.

Australiakin herättää ristiriitaisia tuntemuksia niin historiansa kuin nykyisyytensä vuoksi. Ja varovainen matkailija kun on, myös mantereen villi ja vaarallinen luonto huolestuttaa Mazzarellaa.

Matkoja ja elämää

Matkakokemusten lisäksi kirjailija ujuttaa sujuvasti mukaan muisteluksiaan sisäoppilaitosvuosistaan, vanhemmistaan ja aviomiehistään. Sellaistahan se on, elämä on matka ja matkat ovat elämää. Hän kirjoittaa myös matkustamisesta ja sen historiasta, lähtemisestä ja palaamisesta, kanssamatkustajista, risteilymatkan rutiineista sekä Australian historiasta ja nykypäivästä.

YK:n ilmastoraportti julkaistiin juuri ennen Mazzarellan kolmatta Australian matkaa. Hän päätyy toteamaan kirjan loppusanoissa: ”Ei, meidän ei tosiaan pitäisi enää lähteä risteilylle. Mutta niin paljon kuin lentäminen hävettääkin, en tiedä, miten pystyisin olemaan lentämättä.”

Minulla on paljon Merete Mazzarellan kirjoja. Kun Varovainen matkailija -kirja tuli kauppoihin alkuvuodesta, niin olihan matkabloggaajan se ostettava. Pidän hänen tavastaan kirjoittaa monipolvisesti ja juoksuttaen tarinaa erilaisista aineksista.

Merete Mazzarella (s. 1945) on filosofian tohtori, suomenruotsalainen kirjailija ja pohjoismaisen kirjallisuuden professori emerita. Hän on julkaissut tieteellisten teosten lisäksi muistelmia, esseekokoelmia. kaksi romaania sekä kirjoittanut paljon kritiikkejä ja kolumneja.

”Matkalla oleminen on ennen muuta yritystä kuvitella aivan toisenlaisia elämiä.”

Merete Mazzarella: Varovainen matkailija. Tammi. 2019.

Merete Mazzarella

Merete Mazzarella. Kuva: Cata Portin/Tammi.

 

Normaali
Henkilö, Matkakohde, Museo, Nähtävyys

Kirpilä ‒ koti taiteelle

Töölöläisen funkistalon asunnosta löytyy taidemuseo, joka esittelee keräilijän kokoelmia. Taidekoti Kirpilän seinät ovat täynnä pääosin kotimaista 1800- ja 1900-lukujen maalaustaidetta.

Kirpilän juhlaolohuone.

Taidekoti Kirpilä sijaitsee Helsingissä osoitteessa Pohjoinen Hesperiankatu 7. Museota ei huomaa sattumalta, sillä vain pieni kyltti kertoo siitä ulko-ovella.

Kirpilä on reumalääkäri Juhani Kirpilän (1931‒1988) entinen lähes 350 neliön suuruinen koti, jossa on yli 500 taideteoksen kokoelma. Kirpilä muutti tähän töölöläiseen funkistalon asuntoon vuonna 1979 elämänkumppaninsa Karl Rosenqvistin kanssa.

Taidekoti Kirpilä on siis ainutlaatuinen yksityiskodissa oleva taidemuseo, joka esittelee intohimoisen taiteenkeräilijän kokoelmaa ja yläluokkaista elämää 1900-luvun loppupuolen Helsingissä.

Juhani Kirpilä studiokuvassa 1930-luvulla.

Juhani Kirpilän isä oli kunnanlääkäri ja äiti koulutukseltaan sairaanhoitaja. He asuivat Puolangalla, Kainuussa. Juhani oli perheen ainut lapsi, joka omaksui vanhemmiltaan paitsi ammatillisen suuntautumisen, myös taiteen keräilemisen.

Juhani Kirpilä osti ensimmäisen teoksensa 23-vuotiaana lääketieteen opiskelijana. Teos oli Maria Wiikin Ohdakkeita. Juhani Kirpilä peri suhteellisen nuorina kuolleilta vanhemmiltaan noin parinkymmenen teoksen kokoelman.

Juhani Kirpilä kartutti kokoelmaansa henkilökohtaisten mieltymystensä mukaan: aluksi 1800- ja 1900-lukujen vaihteen kotimaista taidetta, usein henkilö- ja omakuvia sekä maisemia. Maalausten lisäksi kokoelmissa on myös veistoksia.

Mattas-huoneen keskellä on Raimo Saarisen Neosgaia-teos, joka hankittiin Kirpilään vuonna 2017.

Keräilijä hankki teoksia muun muassa taiteilijoilta Åke Mattas, Pekka Halonen, Helene Schjerfbeck, Kain Tapper, Ahti Lavonen, Ilmari Nylund, Yrjö Saarinen, Aimo Kanerva, Eero Järnefelt, Hugo Simberg, Akseli Gallen-Kallela, Magnus Enckell ja Wäinö Aaltonen. Kirpilän teosluetteloon voi tutustua täällä.

Maria Wiikin teos on nimeltään Sisäkuva.

Ilmari Nylundin maalaus Tavernassa.

Juhani Kirpilä testamenttasi kokoelmansa ja omaisuutensa Suomen Kulttuurirahastolle vuonna 1976. Ohjesäännössä Taidekoti Kirpilä määrättiin ”aikaansa seuraavaksi taidekeskukseksi suomalaisten taideharrastusten edistämiseksi.” Nimikkorahaston tuotoilla ylläpidetään Taidekoti Kirpilää ja tuetaan kuvataidetta ja sen tutkimusta.

Ruokasalin vitriinissä on kokoelma venäläistä posliinia.

Juhani Kirpilä kuoli sairaskohtaukseen 56-vuotiaana elokuussa 1988. Taidekoti avattiin yleisölle kesäkuussa 1992.

Taidekoti Kirpilässä helmikuussa ryhmäämme opastanut Karoliina Arola vinkkasi tulemaan paikalle touko-kesäkuun vaihteessa, kun Hesperian esplanadin hevoskastanjat kukkivat. Näkymää voi ihailla Kirpilän ikkunoista kuudennessa kerroksessa. Isäntäväki järjesti aikoinaan legendaarisiksi muodostuneita ”Kastanjankukkajuhlia” alkukesästä.

Juhani Kirpilä kirjoitti pitkään kolumneja Kauneus ja terveys -lehteen.

Taidekotiin on vapaa pääsy ja se on avoinna keskiviikkoisin klo 14‒18 (opastus klo 14.30) ja sunnuntaisin klo 12‒16 (opastus klo 12.30). Opastuksia voi tilata ryhmille myös muina aikoina.

Taidekodissa järjestetään myös ohjelmaa konserteista luentoihin ja teemaopastuksista lastentapahtumiin.

Lue lisää Juhani Kirpilästä ja Taidekodin historiasta Taidekoti Kirpilän ja SKS:n julkaisemasta teoksesta Taiteen koti: Juhani Kirpilän taidekokoelma (2017).

 

Normaali
Henkilö, Matkakertomus, Matkakohde, Matkustaminen

Lenina Rautonen käy lomalla paikoissa, joita ovat koetelleet kuolema, katastrofit, sota, vankeus, taloudellinen murros tai nälkä.‒ ‒

Rautonen, 56, harrastaa synkkää turismia eli matkustaa traagisten tapahtumien paikoille. Entiset vankilat ja keskitysleirit ovat genren vakiokohteita.

”Minua kiinnostavat paikat, joissa on jännite. Niissä on omanlaisensa outo tunnelma.”

Esimerkiksi Leningradissa (nykyisessä Pietarissa) kuoli piiritykseen nykyarvion mukaan yli miljoona ihmistä. ”Kyllä sen vieläkin vaistoaa”, hän sanoo.

Rautonen on käynyt muun muassa Auschwitzissa kahdesti, Moldovan separistialue Transnistriassa, hylätyssä sotilaskylässä Irbenessä Latviassa, Etelä- ja Pohjois-Korean rajalla, Siperiassa ja entisessä kaivoskylässä Pyramidenissa Huippuvuorilla.

Hän ei kuitenkaan halua leimata niitä vain synkiksi.

”Vaikka Siperiassa on useana ajanjaksona ollut vankileirejä, se on yllättävän upea. Voimakas tuuli puhaltaa suuren lakeuden yli, joten taivas on aina kirkas.”

Tiiamari Pennanen: Lenina Rautonen kiertää yksin hylättyjä kyliä ja vankilöita. Helsingin Sanomat 3.3.2018. S. D7.

Synkkää turismia

Lainaus