Pitkä matka Blackhorse Roadille

Mosaiikkityö koristaa Blackhorse Roadin ulkoseinää.

Vietin kesäkuussa viikon Lontoossa. Matka oli kokeilua: millaista on kulkea liikuntarajotteisena suurkaupungissa? Kuinka pärjään, kun käytän yhtä kyynärsauvaa huhtikuisen polvileikkauksen jälkeen? Miten kanssakulkijat suhtautuvat, ovatko avuliaampia vai tylympiä kuin suomalaiset?

Tämä oli siis myös testimatka esteettömän matkailun suhteen. Reissuni alkoi Turun linja-autoasemalta, jonne sain kyydin ”henkilökohtaiselta autonkuljettajaltani”.

Rinkka selkään

Varusteinani olivat kyynärsauva, iso reppu/rinkka, pienempi reppu käsimatkatavaroille, pieni olkalaukku ja kamera omassa laukussaan. Tavaroita oli hankalasti neljässä yksikossä, mutta pärjäsin kuitenkin niiden kanssa.

Rinkka painoi pakattuna toistakymmentä kiloa, reppu alle kahdeksan kiloa, mukana oli myös läppäri. Normaalista viikon reissulla on parinkymmenen kilon painoinen matkalaukku, joten olin mielestäni hyvinkin menossa kohti kevyesti matkustamista. Tosin siltä se ei tuntunut tavaroita kantaessani.

Ostin rinkan tätä ja tuleviakin matkoja varten. Arvelin, ettei normaali vedettävä matkalaukku olisi sopiva varuste, koska se varaisi toisen käden ja toisessa oli jo kyynärsauva. Olisi tarvittu kolmas käsi kiinnipitämiseen metroissa, busseissa ja liukuportaissa.

Lentoasemalla pääsin nopeasti eroon suurimmasta kantamuksesta Bag Drop -tiskillä.

Aina piippaa

Nyt käy turvatarkastuksissa niin, että metallinpaljastin hälyttää aina. Sen verran on rautaa polvissa.

Tämä tietää aina tarkempaa tarkastusta joko niin, että naispuolinen tarkastaja tutkii tai että joutuu vielä erikseen skannauslaitteeseen tai mahdollisesti molempiin.

Apua saa tilaamalla

Lentoyhtiöiltä voi tilata avustuspalvelun, jos tuntee sitä tarvitsevansa. Finnairin palveluun pitää ottaa viimeistään 48 tuntia ennen lentoa. Arvelin selviäväni itse. Koneen lähestyessä Lontoota stuertti sanoi, että voisin pyytää apua kenttähenkilökunnalta.

Samassa koneessa ollut Lontoon kautta Las Vegasiin matkalla ollut Marja-Liisa Kemistä oli pyytänyt sydänvaivojensa vuoksi avustusta. Pääsimme huristelemaan hänen kanssaan samalla kuljetusautolla Heathrowin kentällä huntupäisen naisen ajamana.

Marja-Liisa jäi sitten selvittelemään maihinnousukorttiinsa liittyviä asioita henkilökunnan kanssa. Olisin saanut kuljetuksen vielä eteenpäin, mutta jatkoin kuitenkin omin avuin passintarkastukseen ja sieltä edelleen maanalaisen palvelupisteelle.

Kätevä Oyster-matkakortti

Edellisen matkani jäljiltä Oyster-matkakortilla oli hiukan rahaa, mutta latasin sen toimimaan koko matkani ajan. Se käy maanalaisissa, busseissa ja muissa kulkuvälineissä Lontoossa määriteltyjen vyöhykkeiden sisällä.

Oyster-kortti on ehdoton hankinta – eipä tarvitse erikseen maksaa lippuja ja käteismaksun mahdollisuutta ei ole. Transportation for London -sivustolta löytyy lisätietoa eri maksuvaihtoehdoista.

Oyster Card avaa kulun metroon.

30 metroasemaa

Rinkka olikin toimiva, mutta se painoi hiukan liikaa varsinkin sen jälkeen, kun olin laittanut sinne läppärin lentomatkan jälkeen. Hyvää, kun sain lentoasemalla sen selkääni. En tuossa vaiheessa huomannut missään matkatavarakärryjä, jotka olisivat voinee auttaa tilannetta.

Aikaisemilta matkoilta oli hiukan muistijälkiä, mutta ystäväni Sue oli selvittänyt minulle reitin: lentoasemalta lähtevään Piccadilly Lineen, josta vaihto Finsbury Parkin asemalta Victoria Lineen.

Finsbury Parkissa toinen metrojuna lähti viereiseltä laiturilta, joten siirtyminen oli helppoa.

Metrojunassa istutaan seitsemän istuimen sarjoissa siten, että vastapäätä on samanlainen istuinsarja. Molemman sarjan reunimmaiset istuimet on varattu liikuntarajoitteisille, raskaana oleville tai muuten enemmän istumista tarvitseville. Lontoolaisille täytyy antaa kiitokset siitä, että he antoivat auliisti tilaa ja päästivät istumaan, niin nuoret kuin vanhemmatkin.

Istuin koko matkan rinkka selässäni, mikä oli hiukan hankalaa, mutta näin vältyin pakaasin uudelleen nostamiselta.

Matka oli melkoinen, noin 30 aseman verran ja se kesti reilun tunnin.

Melkein perillä

Blackhorse Road.

Black Horse Roadin asema oli helppo: liukuportaat ylöspäin ja ulos ilman portaita. Hiukan matkaa jouduin kävelemään päästäkseni sovittuun paikkaan, josta Sue tuli hakemaan autolla kohti Bedford Roadin majapaikkaani.

Viikon matkani aikani tulin istuneeksi sen verran metrojunista, että kokemuksesta taitaa riittää kerrottavaa vielä toiseenkin postaukseen. Metro, underground, tube, on keskeinen osa lontoolaista elämänmuotoa.

Jaa

Euston.

Metroasemilla tiedotetaan myös hyvin sujuvasta liikenteestä.

Holborn.

Walthamstow Central.

Walthamstow Centralin kaakelikoriste.

Victoria.

Victoria-aseman kaakelikoriste.

King´s Cross St. Pancras

King´s Cross St. Pancras.

Camden Town.

Blackhorse Road.

Mosaiikkityö koristaa Blackhorse Roadin ulkoseinää.

Blackhorse Roadin aseman tunnus.

Maanalaista elämää Lontoossa

Mitä olisikaan liikkuminen Lontoossa ilman metroa? Hyvin paljon hitaampaa ja hankalampaa.

Metro on Lontoon maanalainen hermoverkosto. Kaduilla on vilkasta ja ruuhkaista, joten metron rakentajat ovat olleet viisaita – näin suuressa kaupungissa tarvitaan kahden kerroksen liikennettä.

Maailman vanhin metro

Lontoon metro on maailman vanhin maanalainen rautatie, jota alettiin rakentaa vuonna 1860. Käyttöön se otettiin vuonna 1863. Aluksi metrojunat olivat höyryveturien vetämiä. Ensimmäiset sähköveturit tulivat käyttöön vuonna 1890.

Lontoon metroverkoston pituus on noin 400 kilometriä. Se oli maailman pisin metroverkko lähes 150 vuoden ajan, kunnes Shanghain metroverkosto ohitti sen noin vuonna 2010.

Metrossa on yksitoista linjaa ja 270 asemaa. Metro palvelee valtaosaa Suur-Lontoon alueesta ja joitakin alueita sen ulkopuolellakin. Metrolla matkustetaan noin miljardi kertaa vuodessa.

Metrokartta vuodelta 1931

Lontoon metro on ensimmäinen, jonka reittikartta muistuttaa sähköpiirrosta. Metrolinjoilla on nimi ja tunnusväri. Metrokartassa kaikki linjat kulkevat vaaka- tai pystysuoraan tai 45 asteen kulmassa – todellisuudessa ne kiemurtelevat paljon enemmän. Tällaisen metrokartan keksi Harry Beck vuonna 1931. Se on sittemmin toiminut mallina muillekin metrokartoille.

Linjakartasta on helppo tutkia, pääseekö perille halutulle asemalle.

Metrolla liikkuminen on periaatteessa helppoa: täytyy löytää kartasta lähimmät asemat kohteesta A kohteeseen B ja katsoa, miten linjat vievät perille. Asemat löytyvät helposti metrotunnusten avulla.

Metroasemilla on valiomuotoisen aseman tunnuksen lisäksi yksilöllinen, aseman nimeen liittyvä kaakelikoriste, joita oli hauska bongailla. Victoria-asemalla se oli luonnollisesti kuningatteren profiili, Walthamstowessa William Morris -kuvioituja kaakeleita kuuluisan taiteilijan mukaan ja Blackhorse Roadilla hevosen kuva.

Metromatkan voi maksaa monin tavoin. Oyster Card on vaivaton kulkemiseen, se vain lätkäistään porttien kortinlukijoihin. Sama kortti käy metrossa ja busseissa.

Minulla oli kortti mukana edellisen matkan jäljiltä ja latasin sen seitsemäksi päiväksi Heathrowin metroaseman automaatissa. Hinta oli 58,5 puntaa. Tein viikon aikana aika monta metromatkaa, joten kortti oli todella kätevä ja edullinen.

Oyster Card avaa kulun metroon.

Liukuportaita ja käytäviä

Metroasemalla laskeudutaan alas jyrkkiä liukuportaita ja tavallisiakin portaita riittää. Liukuportaissa ohjeistetaan seisomaan oikealla, jolloin vasemmalta voivat ohittaa ne, joilla on kiire – ja heitä tuntui riittävän. Metrot kulkevat kuitenkin varsin tiheästi, vilkkaimpina aikoina muutaman minuutin välein.

Välillä on myös pitkiä käytäviä, jotka yhdistävät eri linjoja kuten esimerkiksi King´s Cross St. Pancras -asemalla Victoria Linelta Northern Linelle. Käytävillä kuljetaan brittiläiseen tapaan vasemmanpuoleista kulkua noudattaen. Hissejäkin on käytössä.

Jos liikkuu ison matkalaukun kanssa, on kätevää, jos tietää, miten metrolinjoilla ja -asemilla pääsee liikkumaan mahdollisimman vähin portain, joissa laukkua täytyy kantaa. Osa asemista on esteettömiä.

Pisin matka, jonka metrolla kuljin, oli Heathrowista Pohjois-Lontooseen Blackhorse Roadille. Sen pääsi kulkemaan kahta linjaa käyttäen vaihtaen Finsbury Parkissa Northern Linelta Victoria Linelle ilman portaita. Lontoossa asuva ystäväni Susan neuvoi minulle tämän kätevän reitin. Laskin, että välille jäi lähes 30 asemaa ja aikaa kului yli tunti.

Heathrowista pääsee nopeammin keskustaan Paddingtonin rautatieasemalle käyttämällä Heathrow Express -pikajunayhteyttä. Se taittaa matkan 15 minuutissa.

Ihmisiä riittää tarkkailtavaksi

Yksityiskohta Paul Dayn The Meeting Place -patsaan friisistä St Pancras -asemalta kuvaa hyvin ruuhka-ajan metrotunnelmaa.

Metron istuimet ovat kuuden ryhmissä ja vastakkain, väliin jää käytävä, joka täyttyy ruuhka-aikoina seisovista ihmisistä. Pyörätuoleille ja lastenvaunuille on omat paikkansa.

Metrossa, kuten koko kaupungissa, näkee kaikenlaisia ihmisiä ja on mielenkiintoista tarkkailla heitä. Useimmat käyttävät matkustusaikansa selailemalla älypuhelimensa ruutua. Kuulokkeet ovat yksi tapa eristäytyä omaan kuplaansa. Yleisen metrohälyn sijasta voi upoutua musiikkiin.

Myös kirjat –niin sähköiset kuin paperisetkin – ovat suosittuja. Sanomalehdetkin ovat ajankuluna, erityisesti ilmaisjakelulehti Metro. Sillä on päivittäin yli kaksi miljoonaa lukijaa.

Ohjeita ja opastusta

Metrovaunun linjakartasta voi seurata matkan edistymistä. Myös runoutta on tarjolla matkustajille.

Metrossa matkustajia opastetaan ainakin kolmella tavalla: linjakartoin, joita seuraamalla voi varmistaa olevansa oikealla reitillä niin asemilla kuin junissakin, näyttöruudun tekstein, joissa kerrotaan seuraava asema, vaihtoyhteydet muille linjoille ja kulkuvälineisiin ja kuulutuksin, joissa kerrotaan samat asiat.

Lisäksi kuulutuksissa kerrotaan mahdollisista viiveistä, ovien sulkeutumisesta ja varoitetaan junan ja asemalaiturin väliin jäävästä raosta. Mind the gap!

Joillain metrovuoroilla kuulutukset muistuttavat armeijan vääpelien komentelua – ei mitään pehmeää kohteliaisuutta, vaan karskia käskytystä. Riippuu ilmeisesti kulloisenkin kuljettajan palvelualttiudesta tai sen puutteesta.

Ystävällisesta palvelusta jäi mieleen aasialaisen näköinen nuori metrovartija, joka seisoi liukuportaiden alaosassa tarkkaillen liikennettä, opastaen seisomaan oikealla puolella ja toivotellen hymyillen hyvää huomenta.

Matkamuistoksi paperikassi

Kovin helposti ei metron matkustajien välillä synny keskustelua. Sain sellaisen aikaiseksi, kun kysyin vieressäni istuneelta naiselta, onko hänen kaunis kirjanselkäkuvioinen paperikassinsa peräisin British Librarystä. Ei ollut, vaan jostain jo sulkeutuneesta pop-up-taidenäyttelystä.

Naisella oli kassissa jokin vanhoja, kuvitettuja käsikirjoituksia käsittelevä kirja. Hän kysyi, haluaisinko kassin. No, kursailin tietysti, mutta hän tyhjensi kassin ja antoi sen minulle.

Huomasin juuri silloin, että olin jo määräasemalla ja kiiruhdin ulos. Toivottavasti ehdin ja huomasin kiittää. Jos siis antautuu keskusteluihin, on vaarana, että oma asema menee ohi.

Olin hyvin yllättynyt hänen anteliaisuudestaan ja kassi jää pitkäksi aikaa Lontoon-käynnin matkamuistoihin.

Underground-tunnus kadulla auttaa havaitsemaan metroaseman.