Pohjois-Suomi on jäänyt minulle lähes tuntemattomaksi. Syyskuussa sain tilaisuuden tehdä pikavisiitin Koillismaalle Rukan ja Riisitunturin maisemiin.
Olen käynyt joskus 1980-luvulla Kuusamossa ja sittemmin pari kertaa Oulussa ja Rovaniemellä. Lapin taika ja tunturien tuulet eivät ole minua koskettaneet. Nyt oli mahdollisuus täydentää tuntumaa pohjoiseen.
Kahden vuorokauden aikana – keskiviikosta torstaihin – matkattiin henkilöautolla Turusta Helsinkiin, lentokoneella Kuusamoon ja sieltä taas autolla Rukan lähelle. Seuraavana päivänä ajoimme Riisitunturille, takaisin majapaikkkaan, sieltä autolla Ouluun ja lentäen Helsinkiin, josta taas autolla Turkuun. Paluu meni jo perjantain puolelle.
Aikataulun ei ollut tarkoitus olla näin tiukka. Mielenilmauspäivä 18.9. aiheutti sen, ettei paluumatka Kuusamosta Helsinkiin olisi onnistunut samalla viikolla– sinne olisi pitänyt jäädä seuraavan viikon puoliväliin.
Hämmästyttävän paljon sitä ehtii lyhyessäkin ajassa; töitäkin tehtiin tiimipalavereissa molempina päivinä.
Kitkajoen ylittävä riippusilta Myllykoskella.
Joukossamme oli yksi pohjoissuomalainen, jolla oli tuntumaa seutuun. Hän oli suunnitellut vapaa-ajan ohjelmamme. Keskiviikkoiltana käytiin ihastelemassa Myllykoskea. Se on Kuusamossa, Kitkajoen varrella sijaitseva voimakkaasti virtaava koski, joka on saanut nimensä vuonna 1926 rakennetusta myllystä.
Rukan Karhunkierros-luontopolku ylittää kosken riippusiltaa pitkin. Pitihän sekin käydä kokeilemassa. Menin puoliväliin siltaa. Se huojui niin paljon, etten saanut tarkkaa kuvaa sillankaiteeseen kiinnitetyistä rakkauslukoista.
Ilta oli jo hämärtymässä. Osa porukastamme kävi vielä katsomassa Jyrävää. Hannu Kopran kuvauksen mukaan ”Kitkajoki puristuu kahden kallioseinämän väliin ja tipahtaa jylhänä yhdeksänmetrisenä putouksena alas. Siinä on Jyrävä, jota on vain katseltava, ihailtava ja kuvattava. Yksi Suomen komeimmista ja kuuluisimmista putouksista, jossa voimaa riittää kesälläkin.”
Valitse oma reittisi.
Vaellusta Riisitunturilla
Seuraavana aamuna matkasimme Riisitunturille, joka sijaitsee Posiolla. Alue on kansallispuistoa ja se on valittu Vuoden Retkikohteeksi 2010. Riisitunturi on erämaahenkistä tunturi- ja vaaraluontoa. Tunturia värittävät rinnesuot, jotka ovat ohutturpeisia aapasoita. Rinnesoita muodostuu rinteille, joilla valuu vettä lähteestä tai runsaiden sateiden seurauksena puroina. Suomessa rinnesoita on etenkin Kuusamossa ja Itä-Lapissa.
Riisitunturin harvapuustoisilta lakialueilta pitäisi avautua henkeäsalpaavat näkymät Kitkajärville. Me jäimme lähes kokonaan ilman järvimaisemaa, sillä aamupäivä oli sumuinen. Myöhemmin näkyvyys hieman parani.
Oppaamme oli valinnut meille 4,3 kilometrin pituisen Riisin rääpäsy -vaellusreitin. Sen alku on Riisitunturin lähtöpisteessä Syrjälahdessa. Tämän rengasretken kiertäminen kestää ohjeellisen ajan mukaan 2–3 tuntia. Kulkusuunta on myötäpäivään ja reitti on merkitty vihreillä maalimerkeillä.
Naava pärjää vain puhtaassa ilmassa.
Polku oli riittävän leveä. Alussa tuntui, että reitti oli pelkkää nousua. Syksyinen, sumuinen maisema kauniissa väreissään ilahdutti silmää. Havupuiden oksilta roikkui harmaata naavaa – kuin maahiseen partaa. Siellä täällä oli kelopuita. Mustikoita ja puolukoita tuli napsittua suuhun suoraan varvuista. Välillä kuljettiin pitkospuilla.
Kun liikkui ryhmässä, tuntui, että pitäisi pysytellä sen mukana. Jos olisin ollut yksin, olisin käyttänyt tupla-ajan, koska olisin pysähtynyt usein kuvaamaan tunturinäkymiä ja kasvillisuutta. Niin tein toki nytkin, mutta harvemmin, koska en halunnut jäädä liian paljon jälkeen porukasta. Järjetelmäkameran olin jättänyt kotiin, joten käytin sekä matkapuhelimen kameraa että pokkaria.
Tunturilla liikkui meidän lisäksemme muitakin ryhmiä, joten tarpeen tullen ihmisiä olisi ollut kuitenkin lähellä. Lähtöpisteen parkkipaikalla oli summittaisen laskuni mukaan kolmisenkymmentä autoa. Riisitunturin kansallispuisto näyttää olevan suosittua retkeilyaluetta.
Kahvista ja makkarasta on nyt toivoa. Virpi virittelee tulia.
Pidemmän tauon pidimme Riisitunturin autiotuvan luona. Meillä oli mukana tarpeet kahvinkeittoon ja makkaranpaistoon nokipannua myöten. Virpi-oppaamme kävi hakemassa purosta vettä ja sytytti nuotion vakuuttavalla taidollaan.
Eväshetken vahvistamina jatkoimme matkaa – ensin kävimme kuittaamassa vierailumme autiotuvan vieraskirjaan. Paluumatka oli helpompi, kun maasto ei ollut enää nousevaa.
Mielessä kävi yhdysvaltalaisen Cheryl Strayedin muistelmakirja ja siitä tehty elokuva Wild – Villi vaellus. Pacific Crest Trail -vaellusreitti Meksikon rajalta Kanadan rajalle on 1 800 kilometrin pituinen. Sen Strayed kulki uhmaten niin luonnonolosuhteita kuin yksinään kulkevan naisen kohtaamia vaaroja miespuolisten lajitoveriensa suunnalta. Eipä olisi minusta ominpäin kulkemaan ja leiriytymään tunturimaastossa.
Riisitunturin maisemia sumun peitossa.
Kummitteleeko Riisin rietas?
Pitempi reitti, 10,7 kilometriä, on nimeltään Riisin rietas. Tähän nimeen liittyy kummitus: ”Riisitunturin tienoilla, etenkin sen itärinteellä tavattoman jylhässä naavakuusikossa, Matokorvessa ja Soilinvaaran juurella, on jo kymmeniä vuosia kummitellut ”Riisitunturin rietas”. Kansan arvelun mukaan nelisenkymmentä vuotta sitten tapettu, löytämättä jäänyt mies siellä haahuilee kulkijoden jäljessä.” Tämä tarina oli laitettu näkyviin lähtöpisteen opastuskatokseen ja lähteeksi on mainittu Antero Nuutisen kirja Suomen Sveitsissä (1932).
Talvella Riisitunturin puusto verhoutuu näyttävään tykkylumivaippaan. Maisema on varmaan satumaisen kaunis – voi vain kuvitella raskaan lumen peittämät puut sinisen hetken aikoihin. Kuvauksellista maisemaa olisi tunturissa tarjolla myös talvisaikaan.
Sumea poro johdattaa Hannun jäljille
Pohjoisen eläimiin en tutustunut tällä matkalla. Poroja näkyi sentään tien varressa. Olisin halunnut saada kuvattua niitä. Viimeinen tilaisuus oli heti alkumatkalla Rukalta Ouluun. Kuski pysäytti automme ja minä yritin tarkentaa poroon. Se oli nopeampi kuin minä ja jatkoi matkaansa vaalea takamus vilkkuen. Sain siitä vain epätarkan, julkaisukelvottoman kuvan. Sumea poro jäi muistoksi kameraani.
Olisiko tuossa syy palata pohjoiseen? Saada kunnon kuva porosta. Toinenkin syy olisi: käynti Kuusamossa Hannun jäljet – Hannu Hautala luontokuvakeskuksessa. Yritin saada vierailun mukaan ohjelmaamme, mutta aika ei riittänyt.
Hannu Hautala on legendaarinen luontokuvaaja niin Suomessa kuin laajemmaltikin Euroopassa. Nytkin hänen valokuviaan on ollut näytteillä Saksassa ja myöhemmin syksyllä Barcelonassa.
Olen tavannut Hannua niin Suomen Luonnonvalokuvaajien Talvi- ja Syyspäivillä kuin Hangon Foto Festivaalissa. Hannu, tunnettu luonnonvalokuvaaja ja Oulun yliopiston kunniatohtori, on säilyttänyt sekä hienostelemattoman luonnonlapsen mentaliteettinsa kuin eteläpohjalaisen murteensa Töysästä.
Ehkei se Lapin-hulluus ja pohjoisen polte vielä tarttunut minuun kovin voimallisesti? Voin kyllä toisaalta lähteäkin tunturiluontoon uudestaan kokemaan rauhaa, hiljaisuutta ja puhtautta. Ja Hannun jäljille.
Hannu Hautala signeeraa Nokikkain-kirjaansa Suomen Luonnonvalokuvaajien Syyspäivillä.
Lisää kuvia Riisin rääpäsyltä kuvagalleriassa sekä Rukan ja Kuusamon maisemista.
Parasta lähteä nyt 