Onnea Hannu 80 vuotta!

Suomen luonnonvalokuvauksen edelläkävijä, grand old man Hannu Hautala täyttää 80 vuotta 12. toukokuuta 2021. Lämpimät onnittelut!

Hannu Hautala oli mukana Suomen Luonnonvalokuvaajien Syyspäivillä sekä Vuoden Luontokuva -festivaaleilla Finlandia-talossa lokakuussa 2019.

Tästä blogista näyttää nyt tulevan korkean iän saavuttaneiden onnittelusivusto, mutta sekä 109-vuotta täyttänyt bloggaaja Dagny Carlsson että luontokuvaaja ja -kirjailija Hannu Hautala ovat mielestäni muistamisen arvoisia ja molemmat heistä liittyvät tämän blogin aihepiiriin ainakin hiukan mutkan kautta.

Dagny Carlssonia en ole koskaan tavannut, mutta Hannu Hautala on ollut läsnä monissa samoissa tilaisuuksissa kuin minäkin niin Hanko Fotofestivalissa kuin Suomen Luonnonvalokuvaajien Talvi- ja Syyspäivillä. Hän on huikeista saavutuksistaan ja ansioistaan kunniatohtoriutta myöten säilyttänyt mutkattoman ja kursailemattoman hannumaisen tyylinsä.

Puhekin on tunnistettavaa eteläpohjalaista, vaikka Hannu on jättänyt synnyinseutunsa Töysän Etelä-Pohjanmaalla vuosikymmeniä sitten kokeillen ensin pääkaupunkia, mutta muuttaen myöhemmin pohjoisen luonnon äärelle Kuusamoon. Juureni ovat myös Etelä-Pohjanmaalla ja on jotenkin hykerryttävää kuunnella Hannun puhetta; se kuulostaa hyvin kotoiselta.

Muistan myös elävästi sen, kuinka Hannu muutamia vuosia sitten vielä könysi Gustavelundin auditoriossa luonnonvalokuvaajien päivillä pöytärivin yli istuimelleen. Jalassa olivat huopaiset tuohivirsut.

Juhlat syyskuussa

Hannu ei vietä syntymäpäiviään nyt keväällä, vaan juhlii vasta syyskuussa Kuusamo Nature Photo -tapahtumassa 9.–12.9.2021. Silloin on hänen mukaansa luvassa ainakin kuvaesityksiä Hannu Hautala -seminaarissa sekä italialaisia vieraita. Niin tapahtuma kuin maestro itse kutsuvat paikalle juhlimaan. Hannun videotervehdyksen voi katsoa täältä.

Jos haluaa muistaa Hannu Hautalaa merkkipäivän vaiheilla, sen voi tehdä lahjoittamalla sopivan summan hänen nimikkosäätiöönsä. Sieltä tullaan myöntämään apurahoja nuorille luonnonvalokuvaajille.

Uusia kirjoja

Hannu Hautala on tehnyt vuosien varrella kymmeniä kirjoja valokuvistaan. Ensimmäisen teoksensa hän julkaisi vuonna 1968 ja se oli nimeltään Erämetsän elämää.

Nyt on julkaistu tai myöhemmin on tulossa lisää kirjoja. Hannu Hautalan uutuus on tehty yhteistyössä italialaisen Domenico Ruiun kanssa. Kirjan tekstit ovat tekstit Fabrizio Carbonen. Teos kertoo kuvin ja sanoin kahdesta erilaisesta maailmasta, välimerellisestä sardinialaisesta ja Suomen pohjoisesta, pääosin kuusamolaisesta luonnosta. Kirja on nimeltään Squardi Paralleli – Samansuuntaiset katseet. Kirjaa saatavana vain Hannu Hautala luontokuvakeskuksesta.

Syksyllä ilmestyy Siltalan kustantamana teos Hannu Hautala – Sata parasta. Kirjan tekstit on kirjoittanut Juha Kauppinen. Kirjan sata kuvaa on valikoitu Hannu Hautalan valtavasta kuva-arkistosta, jonka suuruudeksi on mainittu 1,5 miljoonaa kuvaa. Juha Kauppinen kietoo parhaiksi valittujen kuvien ympärille tarinan Hannu Hautalan mittavasta urasta ja sen merkityksestä.

Syyskuussa ilmestyvä kirja Hannu Hautala – Sata parasta.

Syyskuussa ilmestyy myös toinen Hannu Hautala -aiheinen kirja, joka on luokiteltu elämäkerraksi. Asialla ovat lehti- ja taidevalokuvaaja Juha Metso ja toimittaja Anna-Stiina Nykänen. Docendon julkaisema teos on nimeltään Hannu Hautala — Legendan perintö ja se on jatkoa Helsingin Sanomissa ilmestyneelle artikkelille Vielä yksi kuva (HS 26.10.2020).

Kirjasta kerrotaan näin: ”Hannu Hautala asettuu paljaana kuviin ja tekstiin. Hän kertoo senkin, miltä tuntuu, kun elämä – ja ehkä myös ihmiskunta – lähestyy loppuaan.”

Kirja on kunnianosoitus Hannu Hautalalle ja siinä pohdiskellaan näitäkin kysymyksiä: ”Miksi juuri Hannu Hautalasta tuli luontokuvauksen mestari, vaikka kukaan ei häntä kannustanut? Miten hän loi kansainvälisen uran? Miten hänen vaikutuksensa näkyy ja tuntuu seuraavissa sukupolvissa?”

Hannusta omakuvapostimerkki

Matkailukeskus Karhuntassu on julkaissut Hannusta omakuvapostimerkin. Sitä saa ainoastaan Karhuntassusta noutamalla tai tilaamalla sähköpostitse osoitteesta info@kuusamo.fi tai puhelimitse 040 860 8365.

Yksittäinen merkki kortin kanssa maksaa 4 euroa ja 10 merkkiä kortin kanssa 35 euroa.

Valokuvia nähtävillä Kuusamossa ja Helsingissä

Hannu Hautala luontokuvakeskus löytyy Matkailukeskus Karhuntassusta Kuusamosta. Se palvelee kaikenikäisiä kuusamolaisesta luonnosta, luonnon valokuvaamisesta ja tutkimisesta kiinnostuneita. Keskuksessa 150 neliön näyttelytilassa ovat esillä Hannu Hautalan vaihtuvat klassikkokuvat ja merkittävimmät työt.

Keskuksessa on myös vaihtuvan näyttelyn tila, Kuukkelisali, joka on varattu ensisijaisesti suomalaisten ja kansainvälisten luontokuvaajien digitaalisessa ja perinteisessä muodossa esitettäville valokuville ja kuvaesityksille. Nyt siellä on nähtävissä Pentti Turusen näyttely Teno kesäkuun loppuun saakka.

Hannun kuvia on nähtävillä myös Finlandia-talolla Helsingissä, jossa on Suomen Ammattiluontokuvaajat ry:n näyttely . Se on nimeltään Nature Exposed – Ikkuna luontoon ja on avoinna 31.05.2021 saakka.

Tässä yhteisnäyttelyssä on esillä teoksia kymmeneltä suomalaiselta ammattiluontokuvaajalta. Hannu Hautalan lisäksi näyttelyn kuvaajia ovat Päivi Arvonen, Jaana Kotamäki, Seppo Pöllänen, Benjam Pöntinen, Arno Rautavaara, Katja Ronkainen, Raimo Sundelin, Hannu Vallas ja Markus Varesvuo.

Kuvauskohteina ovat olleet eläimistä muun muassa joutsenet, pingviinit ja muut linnut, sudet ja liito-oravat ja maisemista puolestaan aavikko, usvamaisemat, saariston talvi, jääkauden muovaama Suomi sekä luonnon siveltimen jäljet.

Näyttely on avoinna Finlandia Cafén aukioloaikoina näyttelytila Verandassa maanantaista perjantaihin klo 9.00–18.00.

Lippu salkoon Hannulle

Hannu Hautala signeeraa minulle Markku Turusen kirjoittamaa elämäkertaansa Nokikkain Suomen Luonnonvalokuvaajien Syyspäivillä vuonna 2014.

En ole koskaan vieraillut Hannu Hautalan luontokuvakeskuksessa enkä Kuusamo Nature Photo -tapahtumassa. Tänä vuonna olisi kyllä erityisen painava syy käydä siellä. Helsinkiin saattanen päästäkin toukokuun aikana.

Hannua lämpimästi onnittelee yksi eteläpohjalainen ja nyt jo Turunkin flikka. Kun liput kohotetaan salkoon 12.5.2021, niin ajattelen niiden juhlistavan maamme luonnonvalokuvauksen uranuurtajaa – J. V. Snellman ja suomalaisuuden päivä menee siinä ohessa.

Vuoden Luontokuva 2020 -festivaali 17.10. Turussa

Yhteistyössä: Suomen Luonnonvalokuvaajat SLV ry

Pohjoismaiden suurin luontokuvatapahtuma ja Gaala järjestetään lauantaina 17.10.2020 Logomossa, Turussa.

Tilaisuudessa julkistetaan Vuoden 2020 Luontokuva sekä 40 Vuoden Luontokuva -kilpailussa palkittua kuvaa. Koti- ja ulkomaisten esiintyjien luontokuvaesitysten ohella tapahtuman messualueella on nähtävänä muun muassa uutuuskameroita ja muita kuvausvälineitä, piilokojuja, luontokirjallisuutta sekä -kuvanäyttelyitä.

Logomon ovet aukeavat klo 12 ja tilaisuus jatkuu klo 19 saakka.

Kuva: Suomen Luonnonvalokuvaajat.

OHJELMA (muutokset mahdollisia)

• 12.00 Näyttely ja messualue aukeavat (vapaa sisäänpääsy).
• 12.30 Vuoden Luontokuva -kilpailun semifinalisteja (30 min.).
• 13.00 Sisältöjohtaja Jaakko Ruola: Operaatio Ainutlaatuinen Saaristomeri.
• 13.30 Tauko

GAALA (salissa, sisäänpääsy lipulla)

• 14.00 Löytöretkeilijä ja luontokuvaaja Pata Degerman:
  Keskellä ilmastonmuutosta Grönlannista Etelämantereelle.
• 14.30 Canon Ambassador Markus Varesvuo: Talven tunnelmia.
• 15.00 Tauko (messut).
• 15.45 Luontokuvaaja Jarmo Manninen: Vuosi etsimessä.

Pohjoista Voimaa -multivisio: leikkaus Osku Tuominen, laulu Kepa Salmirinne.

Pohjoista Voimaa -multivisio on koostettu luontokuvaaja  Jarmo Mannisen kuvista. Kepa Salmirinne tunnetaan kuusamolaisen raskaan rockin jättiläisen Zero Ninen laulajana. (Edit 22.10.)

• 16.30 Sony Ambassador Floris Smeets, Hollanti (Esitys tulkataan suomeksi): Obsessed with the
  perfect snow storm (Täydellistä lumimyrskyä etsimässä).
• 17.15 Tauko (messut).
• 18.00  Vuoden Luontokuva 2020 voittajan julkistus, palkitut kuvat, tuomariston kommentit, yleisön suosikkikuvan julkistus.

Liput: Lippu.fi alkaen 17,50 €. Messualueelle on vapaa pääsy.

Tilaisuuden järjestäjä on Suomen Luonnonvalokuvaajat SLV ry. SLV ry noudattaa tarkasti tapahtumien järjestämistä koskevia hallituksen ohjeita.

Kuva: Suomen Luonnonvalokuvaajat.

Vuoden Luontokuvaa juhlittiin Helsingissä

Tämä Siivetär-kuva on Vuoden Luontokuva -gaalassa esiintyneen Taru Rantalan oma suosikki. Kuva: © Taru Rantala.

Finlandia-talossa Helsingissä lauantaina 19.10.2019 vietetty Vuoden Luontokuva -festivaali tarjosi valtavasti silmänruokaa luonnonkauneuden ja valokuvien ystäville.

Aluksi esitettiin Vuoden Luontokuva -kilpailun semifinalisteja puolen tunnin ajan. Voi vain hämmästellä, miten upeita kuvia on jo näissäkin teoksissa, vaikka ne eivät kilpailussa aivan kärkeen sijoittuneetkaan.

Villiä luontoa Afrikassa

Sveitsiläinen Sony Ambassador ja National Geographic Explorer Chris Schmid on erikoistunut Afrikan luontoon ja villieläimiin, erityisesti isoihin kissapetoihin. Luonto on hänelle intohimo ja hän haluaa kertoa tarinoita – mukana on myös halu säilyttää luonnon kauneus ja monimuotoisuus.
Voit katsoa lyhyen esittelyn Chrisin työstä tästä linkistä.

Chris Schmid seuraa usein samoja eläimiä 2–3 viikkoakin. Ajasta suuri osa kuluu odotteluun, mikä vaatii kärsivällisyyttä. Hän ei käytä kuvissaan salamaa, vaan hyödyntää luonnonvaloa. Hän kuvaa myös luontoaiheisia dokumentteja.

Chris Schmidin Wild-nimisessä esityksessä nähtiin muun muassa hyeenoja, norsuja, leijonia, leopardeja, gorilloja ja krokotiileja. Yhdessä kuvassa oli leijonalauma puussa, mikä vaikuttaa oudolta, mutta kaikkeen löytyy selitys: sadekaudella ruoho on pitkää, johon saaliseläimet jäävät piiloon. Puusta leijona voi tähystää ja erottaa, minne kannattaa hyökätä.

Kuva: © Chris Schmid.

Hän on kuvannut myös jaguaareja Pantanalissa, joka on maailman suurimpiin kuuluva kosteikkoalue Brasilian lounaisosassa.

Lisätietoja Chrisistä löydät hänen verkkosivuiltaan.

Arktista luontoa Saamenmaassa

Antti Haatajan kirja Pohjoinen – jälkemme maailman laidalla ilmestyi viime vuonna 2018 Tammen kustantamana.

Sipoossa asuva kirjailija ja valokuvaaja Antti Haataja on erikoistunut arktiseen luontoon, monimuotoisuuteen, ilmaston lämpenemiseen ja eriarvoisuuteen. Hänen juurensa ovat Kainuun korpimetsissä ja Tenon jylhässä jokilaaksossa. Hän käyttääkin pohjoisesta alueesta nimitystä Saamenmaa – hän on itsekin saamelaistaustainen isoäitinsä puolelta.

Haataja teki yhdeksän vuoden aikana tuhansien kilometrien retkiä Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisosissa vaeltaen yksin erämaassa. Näiden matkojen tuloksena syntyi Pohjoinen – Jälkemme maailman laidalla -kirja. Tästä aiheesta oli hänen esityksensäkin.

Antti Haatajan kuvissa oli muun muassa naaleja, tunturipöllöjä ja sopuleita. Hän on kiinnostunut siitä, miten ilmastonmuutos vaikuttaa eläinten käyttäytymiseen. Hän menestyi myös Vuoden Luontokuva -kilpailussa toisen sijan saaneella kuvallaan Kilpikaarnametso sarjassa Teoksia luonnosta.

Menestystä on tullut vieläkin isommassa kilpailussa, sillä Antti Haataja sai kunniamaininnan Lontoon luonnontieteellisen museon Wildlife Photographer of the Year 2019 -kilpailun Eläimet omassa elinympäristössään -sarjassa. Polar Night Hare -nimisessä kuvassa on jänis sinisävyisessä lumisessa maisemassa. Siihen lähetettiin noin 7 000 kuvaa eri puolilta maapalloa ja koko kilpailuun yli 48 000 kuvaa.

Aikaisemmin Antti Haataja on julkaissut yhdessä Pekka Sammal­lahden kanssa tietokirjan Tuulessa roihuaa maa – Kertomus Lapista, jäisestä merestä ja Saamen kansasta (Tammi, 2017). Se sai kunniamaininnan WWF:n Vuoden luontokirja -kilpailussa 2017. Antti Haatajan seuraava tietokirja ilmestyy vuonna 2021.

Kasvien kauneutta ja valohelmiä

Vuoden 2018 Luontokuva -kilpailun voittajan Taru Rantalan esityksen nimi oli Valohelmiä – runoja ilman sanoja. Hän kuvaa pääsääntöisesti lähiluontoa ja erityisesti kasveja kotiseudullaan Seinäjoella, Etelä-Pohjanmaalla.

Taru Rantala on erityisen ihastunut valopalloihin ja niitä olikin kuvissa runsaasti. Hän haluaa kuvillaan tavoittaa luonnon salaisen kauneuden ja kokee kuviensa olevan kuin sanattomia runoja. Häntä kiinnostavat rytmit, muodot ja värit. Hän taltioi kuviinsa pieniä yksityiskohtia: metsätähtiä, kastepisaroita, ruohonkorsia, mustikanvarpuja, heiniä ja kanervankukkia.

Taru Rantalan kuvat ovat lumoavan kauniita ja esimerkkejä siitä, kuinka kameran linssi voi vangita jotain sellaista, jota ei silmin huomaa. Jos vain valokuvaaja löytää ensin kohteet.

Kuva: © Taru Rantala.

Valaita, mursuja ja muita mereneläjiä Tromssassa

Valokuvaaja ja biologian professori Audun Rikardsen kertoi esityksessään eräästä mursusta, johon hän ehti luomaan erityisen suhteen pitkän kuvaussessionsa aikana.

Norjalaisen Canon-kuvaajan ja -ambassadorin Audun Rikardsenin esityksen nimenä oli Being creative in your own neighborhood eli Luovuutta omassa lähiluonnossa. Rikardsenin lähiluonto sattuu olemaan Tromssassa, Pohjois-Norjassa. Se on aluetta, jossa voi kuulla valaiden ääntelyä makuuhuoneeseensa. Sieltä on peräisin noin 95 prosenttia hänen kuvistaan.

Rikardsen on ammatiltaan biologian professori Tromssan yliopistossa. Hän on aina ollut kiinnostunut arktisen alueen karusta maisemasta, kulttuurista ja luonnosta niin merellä kuin maallakin. Hän on kehittänyt välineistöä, jolla saa samaan kuvaan vedenalaista ja -päällistä elämää. Hänen kuviinsa taltioituu niin pohjoisen maisemia revontulineen kuin eläimiä valaista jääkarhuihin ja kotkista lunneihin.

Rikardsenin kuvat ovat voittaneet monia palkintoja kansainvälisissä ja kansallisissa valokuvauskilpailuissa. Hän kertoikin esityksessään menestyneistä kuvistaan ja omista suosikeistaan. Voittojen takana on paljon epäonnistumista ja hyvin paljon odottelua. Hän korosti, että omista virheistä täytyy ottaa opikseen. Pitää myös olla sinnikäs ja olla luovuttamatta, jos on saanut mieleensä tietynlaisen idean kuvasta.

Audun Rikardsenin kuviin voi tutustua hänen kuvagalleriassaan.

Miekkavalas – tappajavalaaksikin kutsuttu – kohtaa kalastaja-aluksen. Kuva: © Audun Rikardsen.

Karhu ja korppi voittajakuvan aiheina

Vuoden Luontokuva -festivaali on Pohjoismaiden suurin luontokuvatapahtuma. Siellä oli esillä parhaimmisto kilpailuun osallistuneista 14 110 kuvasta. Tuomaristo valitsi ensimmäisellä kierroksella yhteensä 1 275 semifinalistikuvaa 450 kuvaajalta. Niistä finalistikuvien joukkoon selvisi 244 kuvaa 164 kuvaajalta.

Vuoden Luontokuva 2019 on Ville Heikkisen Karhu ja korppi.

Vuoden Luontokuva on Nisäkkäät-sarjan voittaja. Ville Heikkisen ottaman kuvan nimi on Karhu ja korppi. Kuva: © Ville Heikkinen.

Kilpailun tuomaristo arvioi otosta seuraavasti:
”Kuvassa on voimakas tarina, jota jaksaa lukea monta kertaa. Lapsuudessa luetut faabelit palaavat mieleen tätä mestariteosta katsellessa. Mitähän korppi tällä kertaa huijaa karhua tekemään? Sommittelu on todella tarkkaan mietitty. Siluetit ovat tarkkoja ja juuri oikeissa paikoissa. Eläinten asennot ovat hämmästyttävän teatraaliset. Puut ja niiden oksat koristelevat ja kehystävät kuvan. Tilanne, jossa kaikki elementit osuvat täsmälleen kohdalleen, ei synny hetkessä, vaan vaatii kärsivällisyyttä. Tätä on luontokuvaus parhaimmillaan: tuottaa elämyksiä niillekin, jotka eivät itse syystä tai toisesta pääse tuollaisiin paikkoihin.”

Ville Heikkinen on Vuoden Luontokuva -kilpailun historian neljäs kuvaaja, joka on onnistunut uusimaan voittonsa. Hän voitti kilpailun myös vuonna 2017 kuvallaan Talven odotus.

• Vuoden Luontokuva
  Nisäkkäät-sarjan voittaja
  Ville Heikkinen, Kuhmo
• Kasvit ja sienet
  Markku Pihlajaniemi, Kerava
• Linnut
  Raija Väyrynen, Oulu
• Maisemat
  Pekka Tuuri, Espoo
• Muut eläimet
  Juha Haanpää, Kaarina
• Sommittelu ja muoto
  Lassi Ritamäki, Espoo
• Luonto ja ihminen
  Juha Kauppinen, Ivalo
• Nuoret
  Lasse Kurkela, Kauniainen
• Teoksia luonnosta
  Stefan Gerrits, Kirkkonummi

Vuoden Luontokuva -kilpailun yleisön suosikkikuvaksi valittiin Markku Pihlajaniemen Tulevaisuutta etsimässä, joka on samalla Kasvit ja sienet -sarjan voittajakuva.

Kuva: © Markku Pihlajaniemi.

Kilpailun tuomareina toimivat Juha Ahvenharju Vihdistä, Jyrki Kallio-Koski Oulusta, Iiris Niemi Helsingistä ja Jani Ylikangas Kokkolasta. Heidän lisäkseen viidentenä tuomarina loppukilpailuun päässeille kuville antoi omat pisteensä Suomen Luonnonvalokuvaajat SLV ry:n äänestykseen osallistunut jäsenistö.

Festivaalimenossa ja Suomen Luonnonvalokuvaajien Syyspävillä Tuusuilassa oli mukana myös luonnonkuvauksen grand old man Hannu Hautala. Hänen uusin kirjansa on yhdessä Pekka Puntarin kanssa tehty Uljas valkoinen — Kansallislintumme laulujoutsen (Docendo 2018).

Kuvat esillä näyttelyissä

Vuoden Luontokuvat 2019 -näyttelykokonaisuus  kiertää seuraavan vuoden ajan ympäri Suomea. Kuvat ovat parhaillaan nähtävinä Luonnontieteellisen museon kahvilassa Helsingissä, Saimaan luonto- ja museokeskuksessa Savonlinnassa ja Suomen luontokeskus Haltiassa Espoossa.

Vuoden Luontokuva -kilpailun järjestää Suomen Luonnonvalokuvaajat SLV ry. Yhdistykseen kuuluu 2 800 luontokuvauksen harrastajaa ja ammattilaista. Yhdistykseen ovat tervetulleita jäseniksi kaikki alasta kiinnostuneet, jotka haluavat oppia lisää luontokuvauksesta.

Ensi vuonna Vuoden Luontokuva -gaala pidetään lauantaina 17.10.2020 Turun Logomossa.

Tähän Vuoden Luontokuvat 2019 -roll upiin on valittu Nuoret-sarjassa toiseksi sijoittunut Vihreä tyrsky, jonka on taltioinut Topi Lähteenmäki.

 

 

Kuvamaraton luonnonvalokuvaajien Talvipäivillä

Luontoon keskittyvät valokuvaajat kokoontuivat maaliskuussa viikonlopun ajaksi Talvipäiville. Niiden aikana katsottiin tuhansia valokuvia. Kuva-aiheiden mittakaava vaihteli mikroskooppisen pienistä olioista tuhansien metrien korkuisiin vuoriin.

Talvipäivien ohjelmassa on yleensä erilaisia valokuvaesityksiä, työpajoja, Suomen Luonnonvalokuvaajat ry:n kevätkokous, kuvakilpailu ja iltaisin vapaamuotoista kuvaesittelyä otsikolla Kymmenen kuvaa. Esiintyjinä on maan kärkinimiin kuuluvia luonnonvalokuvaajia, joskus myös alan kansainvälisiä tähtiä sekä yhdistyksen jäseniä, laaja kirjo harrastajia vasta-alkajista konkareihin.

Talvipäiville kokoonnuttiin 11.–13.3.2016 Gustavelundiin, Tuusulaan. Tapaaminen alkoi jo perjantaina puolenpäivän jälkeen ja jatkui sunnuntain lounaaseen. Osallistujia oli alun toistasataa.

Lakeuksilta Afrikkaan, Salosta Etelä-Georgiaan

Kuvakatsauksensa esittivät muun muassa Timo Saarinen aiheesta Luontokuvia äärestä laitaan, Benjamin Pöntinen otsikolla Lakeudelta laajemmin ja Heikki Kuisma Reissumuistoja Falklandilta ja Etelä-Georgiasta – kaikki ei aina suju suunnitelmien mukaan.

Kimmo Setkäsen aiheena oli Katoavatko Afrikan suuret nisäkkäät? Monen lajin kohdalla kato on ollut kova verrattaessa 1900-luvun tilanteeseen.

Metsän vihreä hohde

Kuvaajissa tuntuu olevan kahta tyyppiä: toiset haluavat päästä eksoottisiin olosuhteisiin, muun muassa Islantiin, Afrikkaan ja Falklandinsaarille, kun taas toisille riittävät kotikontujen kuvauspaikat.

Jälkimmäiseen ryhmään kuuluu muun muassa Ana Schorin, joka esitti Luontokuvia Salon maaseudulta. Hän kertoi jääneensä koukkuun metsän vihreään hohteeseen. Scorinin mukaan luonto on julman hieno taiteilija.

Schorin korosti myös, että hienojen kuvien saamiseksi kuvauspaikoilla on oltava paljon, mutta usein mukana on myös onnea.
– Näitä kuvia ei voi houkutella pähkinöillä, hän totesi.

Salamat, revontulet sekä sumu- ja sateenkaaret noudattavat omia aikataulujaan.

Niko Pekonen näytti susikuviaan. Niko on 23-vuotias, mutta hänellä on kuvausvuosia takanaan jo 19 – mikä tuntuu aika hämmästyttävältä. Hänenkin kohdallaan tuli ilmi se, ettei upeiden kuvien saaminen ole vaivatonta. Niko kertoi viettävänsä noin 100 yötä vuodessa piilokojussa ja susiotoksia on kertynyt noin 10 000.

Rajaus, rajaus, rajaus

Raimo Sundelin korosti rajaamisen merkitystä esityksessään Suorakaiteen muodosta päiväntasaajan valossa. Sundelinin mukaan kuvaan kannattaa kokeilla useammanlaisia rajauksia. Hyvällä rajauksella saa kuvan viestin menemään paremmin perille.

Kuva voisi olla myös jotain muuta kuin totuttu suorakaide. Meitä on siedätetty katsomaan aina kuvia 2:3-muodossa.

Kuvasssa on myös etuala, keskiala ja tausta, joiden sisältöön pitää kiinnittää huomiota. Pienillä yksityiskohdillakin on merkitystä. Myös sääolojen tunteminen on tarpeen ja kuvissa kannattaa hyödyntää muun muassa sumua ja vastavaloa.

Näkymätön luonto esiin

Jorma Paasi toi kuvillaan näkyviin sellaista, jota emme yleensä näe: hyppyhäntäisiä, kiilukaisia, hyönteisten silmiä, leukaraajoja ja neitoperhosen siiven rakennetta. Hänen esityksensä nimenä oli Makrosta mikroon – luontoa näkökyvyn rajoilta. Valkokankaalle heijastui myös se, mikä saattaa jäädä huonosti pestyyn salaattiin: lehtikirva.

Jorma Paasi kertoi käyttävänsä apunaan Hyönteisfoorumia (Hyönteis- ja hämähäkkiharrastajien foorumi), jos ei tunnista ötökkää.

Kuvauksen apuvälineinä Paasi käyttää muun muassa mikroskooppia, nuppineuloja ja sähköteippiä.

Kuinka eläimiä koulutetaan?

Tuire Kaimio piti esityksen aiheesta Luonnonvaraiset eläimet valokuvissa – mitä tulee huomioida, ettei aiheuta haittaa eläimille?

Tuire ”Tuikku” Kaimio kertoo sivuillaan olevansa ”Suomen ja Pohjoismaiden ainoa ammattimainen eläinnäyttelijöiden kouluttaja. Oppinsa Saksassa saanut Tuikku kouluttaa niin koirat, hevoset ja kissat kuin ilvekset, seeprat ja skorpionit esiintymään elokuvissa, TV-ohjelmissa, teatterissa ja mainoksissa.”

Hän on myös tietokirjailija, joka on julkaissut muun muassa kirjat Eläinnäyttelijöitä, Hevosen kanssa, Pennun kasvatus, Tuikun eläinkoulu ja Hevonen – ensimmäinen oppaani.

Kaimion mukaan koulutus tapahtuu aina eläimen ehdoilla. Se perustuu eläimestä riippumatta samaan perustaan: oikeasta käytöksestä palkitsemiseen.
– On aina olemassa jotain, mitä eläin haluaa. Kouluttajan tehtävä on keksiä, mikä kulloinkin on paras palkinto ja käyttää sitä hyväkseen.

Tuusulanjärven rantaheinää.

4 000 kuvaa

En miellä itseäni erityisesti luontokuvaajaksi, mutta olen pitänyt Talvi- ja Syyspäivistä. Tilaisuuksilla on oma vakiintunut rakenteensa ja niiden aikana katsellaan  erään laskelman mukaan noin 4 000 kuvaa.

Päivät tarjoavat mukavaa vaihtelua ja mahdollisuuden uppoutua visuaaliseen maailmaan. Aina oppii jotain uutta niin luonnosta kuin valokuvaamisestakin. Mukavaa on sekin, että pääsee valmiiseen ruokapöytään nauttimaan maukkaista aterioista kuten nyt Gustavelundissa.

Kuvaesitysten myötä voi kokea tekevänsä matkan kaukaisiin paikkoihin, joihin ei ehkä koskaan tule lähteneeksi. Kotimaassakin riittää paikkoja ja luonnon ihmeellisyyksiä, joita ei pääse näkemään. Valokuvat tuovat ne esille.

Miesten harrastus?

Talvipäiviin osallistujista suurin osa on miehiä, olisikohan osuus noin 70–80 prosenttia? Heistä monet tuntuvat olevan kiinnostuneita joko lintujen tai isojen petoeläinten, erityisesti susien ja karhujen, kuvaamisesta.

Esiintyjäjoukkokin oli miesvaltaista. Tuire Kaimio oli näiden päivien ainoa varsinainen naisesiintyjä. Iltojen Kymmenen kuvaa -esityksiin oli muutama nainenkin uskaltautunut mukaan.

Naisten osuus uusista jäsenistä on kuulemma jo puolet, joten aikaa myöten heitäkin nähdään enemmän myös tapahtumissa niin esiintyjinä kuin yleisönäkin.

Hannu Hautala, luonnonvalokuvauksen grand old man ja kansainvälisestikin tunnettu lintukuvaaja, on usein myös mukana mutkattomaan tyyliinsä.

Tule mukaan

Suomen Luonnonvalokuvaajien jäsenmäärä on muutamia tuhansia, mutta yhdistyksen kaikille avoimessa Facebook-ryhmässä on yli 50 000 jäsentä.

Jos valokuvaus ja luonto kiinnostavat, tervetuloa joukkoon. Sinne on helppo sulautua. Kukin voi yhteisissä tilaisuuksissa valita, näyttääkö muille omia kuviaan vai jääkö vielä odottelemaan parempia otoksia. Minä olen vielä toistaiseksi valinnut tuon jälkimmäisen vaihtoehdon.

Vuoden Luontokuva -festivaali Turkuun

Talvipäivillä katseltiin myös Vuoden Luontokuva -kilpailun parhaimmistoa, semifinalisteja noin neljänsadan kuvan verran. Jälleen kerran aivan käsittämättömän hienoja kuvia.

Kilpailun tulokset julkistetaan lokakuussa 2016 Turussa, jossa pidetään Syyspäivät ja Vuoden Luontokuva -festivaali. Jälkimmäisen tapahtumapaikkana on Logomo.

Hannu Hautala on Talvi- ja Syyspäivien vakiokävijä. Sain häneltä nimikirjoituksen ostamaani kirjaan. (Kuva vuodelta 2014.)

Pikapyrähdys pohjoiseen

Pohjois-Suomi on jäänyt minulle lähes tuntemattomaksi. Syyskuussa sain tilaisuuden tehdä pikavisiitin Koillismaalle Rukan ja Riisitunturin maisemiin.

Olen käynyt joskus 1980-luvulla Kuusamossa ja sittemmin pari kertaa Oulussa ja Rovaniemellä. Lapin taika ja tunturien tuulet eivät ole minua koskettaneet. Nyt oli mahdollisuus täydentää tuntumaa pohjoiseen.

Kahden vuorokauden aikana – keskiviikosta torstaihin – matkattiin henkilöautolla Turusta Helsinkiin, lentokoneella Kuusamoon ja sieltä taas autolla Rukan lähelle. Seuraavana päivänä ajoimme Riisitunturille, takaisin majapaikkkaan, sieltä autolla Ouluun ja lentäen Helsinkiin, josta taas autolla Turkuun. Paluu meni jo perjantain puolelle.

Aikataulun ei ollut tarkoitus olla näin tiukka. Mielenilmauspäivä 18.9. aiheutti sen, ettei paluumatka Kuusamosta Helsinkiin olisi onnistunut samalla viikolla– sinne olisi pitänyt jäädä seuraavan viikon puoliväliin.

Hämmästyttävän paljon sitä ehtii lyhyessäkin ajassa; töitäkin tehtiin tiimipalavereissa molempina päivinä.

Kitkajoen ylittävä riippusilta Myllykoskella.

Joukossamme oli yksi pohjoissuomalainen, jolla oli tuntumaa seutuun. Hän oli suunnitellut vapaa-ajan ohjelmamme. Keskiviikkoiltana käytiin ihastelemassa Myllykoskea. Se on Kuusamossa, Kitkajoen varrella sijaitseva voimakkaasti virtaava koski, joka on saanut nimensä vuonna 1926 rakennetusta myllystä.

Rukan Karhunkierros-luontopolku ylittää kosken riippusiltaa pitkin. Pitihän sekin käydä kokeilemassa. Menin puoliväliin siltaa. Se huojui niin paljon, etten saanut tarkkaa kuvaa sillankaiteeseen kiinnitetyistä rakkauslukoista.

Ilta oli jo hämärtymässä. Osa porukastamme kävi vielä katsomassa Jyrävää. Hannu Kopran kuvauksen mukaan ”Kitkajoki puristuu kahden kallioseinämän väliin ja tipahtaa jylhänä yhdeksänmetrisenä putouksena alas. Siinä on Jyrävä, jota on vain katseltava, ihailtava ja kuvattava. Yksi Suomen komeimmista ja kuuluisimmista putouksista, jossa voimaa riittää kesälläkin.”

Valitse oma reittisi.

Vaellusta Riisitunturilla

Seuraavana aamuna matkasimme Riisitunturille, joka sijaitsee Posiolla. Alue on kansallispuistoa ja se on valittu Vuoden Retkikohteeksi 2010. Riisitunturi on erämaahenkistä tunturi- ja vaaraluontoa. Tunturia värittävät rinnesuot, jotka ovat ohutturpeisia aapasoita. Rinnesoita muodostuu rinteille, joilla valuu vettä lähteestä tai runsaiden sateiden seurauksena puroina. Suomessa rinnesoita on etenkin Kuusamossa ja Itä-Lapissa.

Riisitunturin harvapuustoisilta lakialueilta pitäisi avautua henkeäsalpaavat näkymät Kitkajärville. Me jäimme lähes kokonaan ilman järvimaisemaa, sillä aamupäivä oli sumuinen. Myöhemmin näkyvyys hieman parani.

Oppaamme oli valinnut meille 4,3 kilometrin pituisen Riisin rääpäsy -vaellusreitin. Sen alku on Riisitunturin lähtöpisteessä Syrjälahdessa. Tämän rengasretken kiertäminen kestää ohjeellisen ajan mukaan 2–3 tuntia. Kulkusuunta on myötäpäivään ja reitti on merkitty vihreillä maalimerkeillä.

Naava pärjää vain puhtaassa ilmassa.

Polku oli riittävän leveä. Alussa tuntui, että reitti oli pelkkää nousua. Syksyinen, sumuinen maisema kauniissa väreissään ilahdutti silmää. Havupuiden oksilta roikkui harmaata naavaa – kuin maahiseen partaa. Siellä täällä oli kelopuita. Mustikoita ja puolukoita tuli napsittua suuhun suoraan varvuista. Välillä kuljettiin pitkospuilla.

Kun liikkui ryhmässä, tuntui, että pitäisi pysytellä sen mukana. Jos olisin ollut yksin, olisin käyttänyt tupla-ajan, koska olisin pysähtynyt usein kuvaamaan tunturinäkymiä ja kasvillisuutta. Niin tein toki nytkin, mutta harvemmin, koska en halunnut jäädä liian paljon jälkeen porukasta. Järjetelmäkameran olin jättänyt kotiin, joten käytin sekä matkapuhelimen kameraa että pokkaria.

Tunturilla liikkui meidän lisäksemme muitakin ryhmiä, joten tarpeen tullen ihmisiä olisi ollut kuitenkin lähellä. Lähtöpisteen parkkipaikalla oli summittaisen laskuni mukaan kolmisenkymmentä autoa. Riisitunturin kansallispuisto näyttää olevan suosittua retkeilyaluetta.

Kahvista ja makkarasta on nyt toivoa. Virpi virittelee tulia.

Pidemmän tauon pidimme Riisitunturin autiotuvan luona. Meillä oli mukana tarpeet kahvinkeittoon ja makkaranpaistoon nokipannua myöten. Virpi-oppaamme kävi hakemassa purosta vettä ja sytytti nuotion vakuuttavalla taidollaan.

Eväshetken vahvistamina jatkoimme matkaa – ensin kävimme kuittaamassa vierailumme autiotuvan vieraskirjaan. Paluumatka oli helpompi, kun maasto ei ollut enää nousevaa.

Mielessä kävi yhdysvaltalaisen Cheryl Strayedin muistelmakirja ja siitä tehty elokuva Wild – Villi vaellus. Pacific Crest Trail -vaellusreitti Meksikon rajalta Kanadan rajalle on 1 800 kilometrin pituinen. Sen Strayed kulki uhmaten niin luonnonolosuhteita kuin yksinään kulkevan naisen kohtaamia vaaroja miespuolisten lajitoveriensa suunnalta. Eipä olisi minusta ominpäin kulkemaan ja leiriytymään tunturimaastossa.

Riisitunturin maisemia sumun peitossa.

Kummitteleeko Riisin rietas?

Pitempi reitti, 10,7 kilometriä, on nimeltään Riisin rietas. Tähän nimeen liittyy kummitus: ”Riisitunturin tienoilla, etenkin sen itärinteellä tavattoman jylhässä naavakuusikossa, Matokorvessa ja Soilinvaaran juurella, on jo kymmeniä vuosia kummitellut ”Riisitunturin rietas”. Kansan arvelun mukaan nelisenkymmentä vuotta sitten tapettu, löytämättä jäänyt mies siellä haahuilee kulkijoden jäljessä.” Tämä tarina oli laitettu näkyviin lähtöpisteen opastuskatokseen ja lähteeksi on mainittu Antero Nuutisen kirja Suomen Sveitsissä (1932).

Talvella Riisitunturin puusto verhoutuu näyttävään tykkylumivaippaan. Maisema on varmaan satumaisen kaunis – voi vain kuvitella raskaan lumen peittämät puut sinisen hetken aikoihin. Kuvauksellista maisemaa olisi tunturissa tarjolla myös talvisaikaan.

Sumea poro johdattaa Hannun jäljille

Pohjoisen eläimiin en tutustunut tällä matkalla. Poroja näkyi sentään tien varressa. Olisin halunnut saada kuvattua niitä. Viimeinen tilaisuus oli heti alkumatkalla Rukalta Ouluun. Kuski pysäytti automme ja minä yritin tarkentaa poroon. Se oli nopeampi kuin minä ja jatkoi matkaansa vaalea takamus vilkkuen. Sain siitä vain epätarkan, julkaisukelvottoman kuvan. Sumea poro jäi muistoksi kameraani.

Olisiko tuossa syy palata pohjoiseen? Saada kunnon kuva porosta. Toinenkin syy olisi: käynti Kuusamossa Hannun jäljet – Hannu Hautala luontokuvakeskuksessa. Yritin saada vierailun mukaan ohjelmaamme, mutta aika ei riittänyt.

Hannu Hautala on legendaarinen luontokuvaaja niin Suomessa kuin laajemmaltikin Euroopassa. Nytkin hänen valokuviaan on ollut näytteillä Saksassa ja myöhemmin syksyllä Barcelonassa.

Olen tavannut Hannua niin Suomen Luonnonvalokuvaajien Talvi- ja Syyspäivillä kuin Hangon Foto Festivaalissa. Hannu, tunnettu luonnonvalokuvaaja ja Oulun yliopiston kunniatohtori, on säilyttänyt sekä hienostelemattoman luonnonlapsen mentaliteettinsa kuin eteläpohjalaisen murteensa Töysästä.

Ehkei se Lapin-hulluus ja pohjoisen polte vielä tarttunut minuun kovin voimallisesti? Voin kyllä toisaalta lähteäkin tunturiluontoon uudestaan kokemaan rauhaa, hiljaisuutta ja puhtautta. Ja Hannun jäljille.

Hannu Hautala signeeraa Nokikkain-kirjaansa Suomen Luonnonvalokuvaajien Syyspäivillä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lisää kuvia Riisin rääpäsyltä kuvagalleriassa sekä Rukan ja Kuusamon maisemista.