Sairaala on paikka, jota ei välttämättä tule vapaaehtoisesti valinneeksi retkikohteeksi. Turussa oli vielä 1990-luvun alussa valinnanvaraa synnytyssairaaloissa ja valitsin Heidekenin.
Usein sairaalaan joutuu joko odottamatta äkillisen sairauden tai tapaturman johdosta tai suunnitellusti osana hoitoa. Jossain vaiheessa elämää sairaalassa joutuu kuitenkin käymään ja siellähän meistä useimmat elämäntaipaleensa aloittavat. Monen matka päättyykin sairaalaan.
Potilaalle sairaala tarjoaa hoitoa ja tilapäisen oleskelupaikan. Joskus selviää sairaalareissulta päiväseltään ja pääsee kotiin toipumaan; toisinaan vierailu sisältää yöpymisiä yhdestä useampaan.
Sairaala tarjoaa täysihoidon vuodepaikasta aterioihin ja vaatteisiin. Potilaan osaan kuuluu sopeutua sairaalan rytmiin, omaan rooliinsa sekä parantua parhaansa mukaan.
Tämä kirjoitus sai aiheensa vuodenvaihteeseen ajoittuneilta vierailuilta Tyksiin, mutta tarinaa ja kuvia kertyi hyvinkin kahteen blogikirjoitukseen. Tässä ensimmäisessä muistelen Heidekeniä.
Oikeiden turkulaisten Heideken
Heideken – von Heidekens barnbordshus – oli legendaarinen turkulainen synnytyssairaala. (Valokuva on skannattu vuonna 1990 filmikameralla otetusta kuvasta.)
Lääketieteen ja kirurgian tohtori Carl von Heidekenin 1800-luvun lopussa perustama Heideken tunnetaan perinteisenä turkulaisten synnytyssairaalana. Jopa niin, että sanonnan mukaan ei ole oikea turkulainen, jos ei ole syntynyt Heidekenillä. Talossa ehti syntyä peräti noin 150 000 turkulaista. Nykyisin kaupunkilaiset ja naapurikuntienkin asukkaat syntyvät Turun yliopistollisessa keskussairaalassa.
Gustaf Nyströmin suunnittelema sairaalarakennus on peräisin vuodelta 1900. Tyyliltään rakennus on lähinnä uusrenessanssia, mutta siinä näkyy paikoitellen jo jugendin vaikutus.
Sen paikalla oli aikaisemmin von Heidekenin ensimmäinen, 1.3.1890 avattu synnytyssairaala. Tuo yksikerroksinen, puinen synnytyslaitos tuhoutui tulipalossa vuonna 1898.
Toisen maailmansodan aikana Heidekenin kellariin rakennettiin tilapäinen pommisuoja. Sauna toimi pommitusten aikaisena synnytyshuoneena ja vauvat nukkuivat pyykkikoreissa. Hälytyksen sattuessa hoitajat kantoivat heidät kellariin, mutta äitien täytyi kävellä sinne itse. Heideken ei onneksi kärsinyt vaurioita sodan aikana.
Yksityiskohta Heidekenin synnytyssairaalasta kuvattuna sisältä. (Valokuva on skannattu vuonna 1990 filmikameralla otetusta kuvasta.)
Kodikas ja toimiva synnytyssairaala
Omakohtaiset ja ensimmäiset kokemukset potilaan roolista minulla on Heidekenin synnytyssairaalasta kahden käyntikerran verran. Toinen oli vuonna 1990 ja toinen vuonna 1995, jolloin elettiin jo tämän sairaalan loppuaikoja.
Virkamiehet suunnittelivat säästösyistä Heidekenin synnytystoimintojen siirtämistä Turun yliopistolliseen keskussairaalaan, Tyksiin. Yleisönosastoilla kirjoiteltiin sairaalaa puolustavia ja sen lakkauttamista kannattavia mielipidekirjoituksia.
Olin kovasti Heidekenin puolta, koska olin kokenut siellä hyvää hoitoa – sekä äidin että vauvojen. Heideken oli mukavalla tavalla vanhanaikainen laitos, jonka seinistä huokui vuosikymmenten historia. Sen suojissa ei ollut sairaalamaista ja laboratoriomaista tuntua, vaan kodikkuutta.
Niinpä minäkin kirjoitin yleisönosastokirjoituksen Turun Sanomia varten puolustaakseni maineikasta turkulaista synnytyssairaalaa. Kirjoituksessani kommentoin muun muassa henkilökunnan toimintaa:
”Päällimmäisenä ajatuksena oli harras kiitollisuus henkilökuntaa kohtaan. Että he jaksavat tehdä vastuullista työtään kaikella sillä lämmöllä, iloisuudella ja ammattitaidolla, joka oli aistittavissa heidän toiminnassaan. Niin lääkärit, kätilöt, lastenhoitajat kuin laitosavustajatkin tuntuivat olevan vilpittömästi ja täydestä sydämestään sekä äitien että vastasyntyneiden hyvinvoinnista kiinnostuneita – isiäkään unohtamatta.”
En tullut koskaan lähettäneeksi kirjoitusta. Tuskin tällä on kuitenkaan mitään tekemistä sen kanssa, että Heideken päätettiin kuin päätettiinkin lakkauttaa, eikä siellä enää synnytetty vuoden 1995 jälkeen.
Syyskuun lopussa 1990 syntyneitä Heideken-vauvoja. (Valokuva on skannattu filmikameralla otetusta kuvasta.)
Heideken jäi mieleen interiööriltään viehättävänä. Potilashuoneet olivat isoja ja siellä meitä synnyttäneitä äitejä vauvoineen oli viisi tai kuusi. Tunnelma oli yhteisöllinen. Järjestelimme vauvat pienissä metallisängyissään riviin ja valokuvasimme koko joukon. Heidekenin aulassa oli taulu, johon merkittiin syntyneet vauvat vaaleanpunaisin ja -sinisin nuppineuloin.
Heidekenillä on kuulemma oma kummituskin, Harmaa Rouva. Häntä arvellaan vanhaksi hoitajaksi, joka huolehtii siitä, että lapsilla on kaikki hyvin. Häntä en kuitenkaan onnistunut näkemään kummallakaan vauvanhakureissullani.
Olen kirjannut myös Heidekeniin liittyvän perhemuiston:
”5-vuotias esikoinen tarkasteli viikon vanhaa pikkuveljeään, jolle vaihdettiin vaippaa. Isoveljen mielestä hänen oma napansa oli kauniimpi kuin vauvan napa, jota rumensi vielä kuivumassa oleva napanuoran tynkä.
– Äiti, meillä molemmilla on Heideken-navat, isoveli totesi.”
Nykyisin rakennuksessa toimii Perhetalo Heideken, joka tarjoaa monimuotoista toimintaa lapsille, nuorille, lapsiperheille, vapaaehtoisille ja ammattilaisille usean eri järjestön voimin.
Heideken elää
Osa Heidekenin esineistöstä on nähtävänä Turun terveydenhuoltomuseossa, muun muassa kastemekko, kastemalja, raamattu ja synnytyslaitoksen kalustoa. Kunnallissairaalantie 20:ssa sijaitseva museo on avoinna kuukauden viimeisenä maanantaina klo 16–18 .
Sairaalasta on tehty myös Turun yliopiston kulttuurihistorian ja folkloristiikan oppiaineiden muistitietoa keräävä projekti, Muistojen Heideken sekä TEHDAS Teatterin Heideken-näytelmä. Facebookissa toimii ryhmä Heidekenillä syntyneet.
Synnytyssairaala elää myös turkulaisten muistoissa ja tarinoissa. Se on osa meidänkin perheemme historiaa.
Parasta lähteä nyt 