Jaa

Kun matka on sitten suunniteltu, varustelut tehty ja päästy menon makuun, astuu esiin eräs uusi tekijä ja tarttuu asioiden kulkuun. Jokainen retki, safari, tutkimusmatka on oma kokonaisuutensa, täysin erilainen kuin kaikkia toiset. Sillä on henkilöllisyys, luonne, yksilöllisyys, ainoalaatuisuus. Matka on persoona itsessään, ei ole kahta samanlaista. Ja kaikki suunnitelmat, varokeinot, viimeistelyt, pakotteet ovat hedelmättömiä. Vuosia kestäneen vastaanrimpuilun jälkeen toteamme: me emme ryhdy matkaan vaan matka ryhtyy meihin. Vasta myönnettyään ja hyväksyttyään tämän voi kulkuri rentoutua ja jatkaa kulkuaan. Vain siten poistuu pettymyksen mahdollisuus. Tässä suhteessa matka muistuttaa avioliittoa. Varmin tie ajaa eksyksiin on kuvitella, että sen vaiheet ovat vallassamme. Tämän sanottuani tuntuu paremmalta, joskin tiedän, että minua ymmärtävät vain ne, jotka ovat itse saman kokeneet.

John Steinbeck: Matka Charleyn kanssa. Amerikkaa etsimässä. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1963, s. 10.

Matka ryhtyy meihin

Jaa

Kun levottomuuden virus alkaa saada valtoihinsa kulkumiehen ja tie, joka johtaa pois Täältä, näyttää leveältä ja suoralta ja suloiselta, on uhrin ennen kaikkea löydettävä itselleen sopiva ja riittävä lähtemisen syy. Harjaantuneelle kulkurille tämä ei olekaan vaikeaa.  Hänellä on pysyväinen perustelujen puutarha, josta sopii poimia. Sitten hänen täytyy sijoittaa matkansa aikaan ja paikkaan, valita sille suunta ja päämäärä. Ja lopuksi hänen tulee suunnitella matkan yksityis-
kohdat. Miten hän aikoo matkustaa, mitä ottaa mukaan, kuinka kauan viipyä. Tämä järjestys on muuttumaton ja kuolematon. Merkitsen sen muistiin vain siitä syystä, etteivät kulkuriuden keltanokat kuvittelisi niin kuin teini-ikäiset äsken kuorensa puhkaisseesta synnistä: me olemme sen keksineet.

John Steinbeck: Matka Charleyn kanssa. Amerikkaa etsimässä. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1963, s. 9.

Jaa

Kun olin hyvin nuori ja jossakin muualla olemisen kiihko ahdisti minua, aikaihmiset vakuuttivat että täysi-ikäiseksi varttuminen parantaisi vaivani. Kun saavutin täysi-ikäisyyden, ilmoitettiin keski-ikä huojennuksen tuojaksi. Keski-ikäisenä minulle todisteltiin, että kypsemmät vuodet viilentävät kuumeeni, ja nyt kun olen viidenkymmenenkahdeksan, vanhuudenhöperyys ilmeisesti pystyisi tekemään tuon tempun. Mutta mikään ei ole auttanut. Yhä saa laivan höyrypillin neljä käheää puhallusta niskavillani pörhistymään ja jalkani levottomiksi. Suihkukoneen ääni, lämpiävä autonmoottori, vieläpä katukiveykseltä kuuluva kavioiden kopina värisyttää minua nyt niin kuin lapsena, saa suuni kuivaksi ja silmät terästymään, kämmenet kuumiksi ja vatsan ylösalaisin palleaa myöten. Toisin sanoen: olen parantumaton; ja vielä toisin: kerran kulkuri, aina kulkuri. Vaivaani ei ilmeisesti voi parantaa. En merkitse tätä neuvoksi toisille vaan tiedotukseksi itselleni.

John Steinbeck: Matka Charleyn kanssa. Amerikkaa etsimässä. Kustannusosakeyhtiö Tammi,1963, s. 9.

Matka Charleyn kanssa Yhdysvaltojen ympäri

Sateisina kesän päivinä miellyttävimmät matkat lienevät nojatuolimatkoja. Ei tarvitse uhmata märkää ja tuulista säätä, vaan voi kulkea maailmalla kuivin jaloin, ehkä vielä villasukkien lämmittämänä.

Tartuin kesäkuun lopussa John Steinbeckin kirjaan Matka Charleyn kanssa – Amerikkaa etsimässä (Travels with Charley – In Search of America) vuodelta 1962. Teos on Liisa-Maria Piilan suomentama ja Tammen vuonna 1963 julkaisema. Kirja tuli vastaani Turun kaupunginkirjaston kirjavaihtohyllystä. Olen muistavinani, että olen lukenut kirjan nuoruudessani, joskaan se ei tuntunut tutulta ja luin kuin uutta tekstiä.

Kirja kertoo John Steinbeckin (27.2.1902–20.12.1968) matkasta Yhdysvalloissa. Steinbeck halusi saada tuntumaa maahansa. Hänellä oli tunne, että hän kirjoitti asioista, joista ei tiennyt mitään. Hän ei ollut muun muassa aistinut maaseutua 25 vuoteen. Steinbeck halusi saada vastauksen kysymykseen, millaisia amerikkalaiset ovat.

Matkakumppaninaan hänellä oli Charley,  ranskalainen herrasmies-villakoira, jonka oikea nimi oli Charles le Chien. Charley oli kookas ja väriltään bleu, sininen (mutta vain puhtaana) ja luonteeltaan diplomaatti – ynnä kurja tappelija. Se oli kuitenkin kelpo vahtikoira, joka osasi karjahdella kuin leijona.

Kulkuneuvokseen Steinbeck hankki erikoisvalmisteisen matkailuauton: kuorma-auton, jonka lavalle oli rakennettu retkeilymaja tai oikeammin pikku talo, jossa oli kaksoisvuode, neljän liekin kaasuliesi, lämmityslaite, jääkaappi, valaistus, vessa, vaatekomero, säilytystilaa ja hyönteisverkolla suljetut ikkunat. Tämä asuntoauto sai nimekseen Rocinante – joka oli Don Quijoten ratsun nimi.

Steinbeck lähti matkaan syyskuun alussa ja hän oli varannut matkaan aikaa kolme kuukautta. Noin 15 000 kilometrin automatka alkaa New Yorkin Long Islandilta ja kiertää Yhdysvaltojen raja-alueita pitkin ensin koilliskulman Maineen ja sieltä Niagaran putousten, Chicagon jaYellowstonen kautta Kalifornian Salinasiin, josta Steinbeck oli kotoisin. Matka jatkui Mojaven, Texasin ja New Orleansin kautta lopulta takaisin Long Islandille.

Steinbeck kertoo tarinoivaan tyyliin matkalla tapaamistaan ihmisista, maisemista ja paikoista, eri osavaltioiden tyyleistä, murteista, Charleyn edesottamuksista sekä motelleista ja hotelleista – niissäkin hän yöpyi lähinnä parempien peseytymismahdollisuuksien vuoksi.

Tekstin syntymäajoista on jo lähes 55 vuotta, mutta muutamat teemat ovat yllättävän ajankohtaisia: kaupungistuminen, rotujen väliset ristiriidat, kuluttaminen ja jätteet sekä juuret versus juurettomuus. Jätteistä Steinbeck toteaa: ”Amerikan kaupungit ovat kuin jätekehien ympäröimiä myyränkoloja – joka ainoa – romuuntuneiden ja ruostuvien autokasojen piirittämiä ja melkein kuonaan tukahtuneita. Kaikki mitä me käytämme on laatikoissa, rasioissa, tölkeissä – niinsanotussa pakkauksessa, jota suuresti rakastamme.”

Kotikulmillaan Steinbeckin valtaasi hämmennys. Kaikki oli muuttunut ja monet tutut ihmiset kuolleet. ”Kotipaikkani oli muuttunut, ja koska minä olin lähtenyt sieltä pois, en ollut muuttunut sen mukana. Muistoissani se yhä kohosi entisenlaisena, ja sen uusi ulkomuoto täytti minut hämmennyksellä ja kiukulla.”

Paluumatka muuttui Steinbeckille puuduttavaksi eikä hän pystynyt enää sulattamaan ja imemään vaikutteita kuten alussa. Texasilla oli matkaajalle erityinen merkitys, sillä hänen vaimonsa oli sieltä kotoisin ja ”maailma on Texasilla kyllästetty lähes naurettavuuteen saakka”.

Etelävaltioissa, New Orleansissa, Steinbeck joutui näkemään rotujen välisiä ristiriitoja: pari mustaa lasta kävi samaa koulua valkoisten kanssa. Tätä vastaan ”Riemunjohtajat”, keski-ikäiset valkoiset naiset osoittivat mieltään ja saivat mukaansa paljon muitakin.

Steinbeck sanoo tietävänsä tarkalleen, missä vaiheessa matka loppui – ja niin kävi jo kauan ennen kuin hän oli kotona. Kirjailija oli lähtiessään 58-vuotias eikä enää hyväkuntoinen.

Matkakirja nousi The New York Times -sanomalehden bestseller-listan ykköseksi viikon ajaksi. Tutkijat ovat myöhemmin asettaneet kyseenalaiseksi kirjan henkilöiden ja tapahtumien todenperäisyyden ja korostaneen sen olevan enemmän fiktiota kuin tarkka kuvaus matkasta. Yksi kriitikoista on Bill Steigerwald, joka on tehnyt matkan uudestaan ja kertoo siitä kirjassaan Dogging Steinbeck.

Steinbeckin kirja oli kuitenkin mielenkiintoinen ja sai tarttumaan Yhdysvaltojen karttaan. Missä onkaan Yellowstonen kansallispuisto, Niagaran putoukset ja kuinka Maine onkaan yläosastaan Kanadan ympäröimä? Paperikartan lisäksi on käytettävissä Worcester State Collegen opiskelijoiden tekemä kartta Steinbeckin matkasta.

Steinbeck sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon muutamaa kuukautta Charley-kirjan julkaisemisen jälkeen. Hän kuoli 66-vuotiaana vuonna 1968. Rocinante-matkailuauto on näytteillä National Steinbeck Centerissä Kalifornian Salinasissa.

John Steinbeck: Matka Charleyn kanssa. Tammi. 1963.