Pakkaamisen viheliäisyys

Åsa Wrange: Nainen ja matkalaukku. Pronssi, 2009. Hanasaaren kulttuurikeskus.

Onko mitään viheliäisempää kuin pakkaaminen matkaa varten? Mukaan pitäisi ottaa kaikki tarvittava, mutta ei mitään ylimääräistä.

Muutaman vuoden tauon jälkeen pakkaamisen rutiini – jos sellaista nyt koskaan on kehittynytkään – oli kateissa. Kun lähtee viikon matkalle, jolla tarvitaan rennompia retkivaatteita, konferenssiin sopivia siistimpiä asuja sekä pari iltamenoihin soveltuvaa vaatetta, niin matkalaukun täyttäminen on vaikeaa.

0,4 alaosaa ja 1,2 yläosaa

Puvustoon sovellan Meriharakka–blogin kirjoittaja Pirkko Schildtin luomaa kaavaa vaatteille: 0,4 alaosaa ja 1,2 yläosaa per matkapäivä. Luvussa mukana ovat matkustusvaatteet. Tämän kaavan Pirkko Schildt on insinöörinä kehittänyt alun perin jonkun muun pakkausta käsittelevästä jutusta; kertoimet ovat vähitellen muokkaantuneet hänelle sopiviksi. Sain siis määräksi neljä alaosaa ja 12 yläosaa. Mukaan taisi tulla myös kaksi mekkoa ja kaksi aluspaitaa. Lue Pirkon blogijuttu Näin pakkaan, kokemuksella 🙂 tästä.

Suurimman päänvaivan minulle aiheuttavat kaikenlaiset pienet, mutta mahdollisesti tarpeelliset välineet ja tarvikkeet, kuten aurinkolasit, kynsisakset, laastarit, tossut, opaskirja, eurooppalainen sairaanhoitokortti, käyntikortit ja monet muut tavarat, jotka helpottavat elämää matkalla ja joita olisi vaikea lähteä etsimään vieraassa kaupungissa ja tiukassa aikataulussa tai jopa mahdotonta hankkia.

Minulla on käytössä parikin matkatavaralistaa, mutta ne pitäisi päivittää omia tarpeita ja erilaisia matkoja varten. Olisi sitten helppo ruksia, kun tavara on mukana.

Finnairin ilmoittama sallittu kilomäärää ruumaan menevälle laukulle on 23 kiloa ja käsimatkatavaroita voi olla kahdeksan kiloa. Lisäksi voi olla jokin henkilökohtainen tavara, kuten käsilaukku tai tietokonelaukku. Nämä ovat lentokoneyhtiökohtaisia rajoituksia, kannattaa aina tarkistaa kilomäärät ja matkatavaroiden mitat. Matkalaukkuvaaka on hyvä väline niin kotona kuin matkalle mukaan otettuna, jotta painomäärissä ei tule yllätyksiä.

Pääsin mukavasti noiden rajojen alapuolelle: matkalaukku painoi 16,2 kiloa ja koneeseen sisälle tuleva reppu 6,3 kiloa; jälkimmäisessä oli mukana kannettava tietokone ja kamera. Matkalaukku tuli täyteen, joten siinä ei ollut juurikaan tilaa tuliaisille. Tämä osoittautui tietenkin virheeksi, sillä yleensähän matkalta jotain tulee hankittua.

Kohti kevyitä kantamuksia

Kevyesti matkustamisellekin lienee gurunsa. Täytyy vain löytää hänet ja opetella ohjeiden mukaan. Ehkä hiukan enemmän tarvitaan kuin passi ja hammasharja. Vaatteiden pitäisi sopia toisiinsa niin, että muutamasta vaatteesta saisi moneen muuntautuvan puvuston. Kosmetiikkatuotteet pitäisi kutistaa ihan minimiin ja suurin osa ”siltä varalta, että tarvitsen”-kama pitää osata jättää kotiin.

Kevyin matkatavaroin matkustaminen on minulle vaikeaa, mutta yritän kehittyä siten, että voisi matkustaa pitemmällekin matkalle vain käsimatkatavaroin. Se olisi niin paljon helpompaa.

Näitä mietiskelin, kun valmistauduin lähtemään lennolle Helsingistä Málagaan ja edelleen matkabloggaajien TBEX-konferenssiin Marbellaan kesäkuun alussa.

Matkustan yleensa kolmen laukun taktiikalla. Ruumaan menee yleensä matkalaukku (tällä Lontoon reissulla poikkeuksellisesti rinkka, koska käytin polvileikkauksen jälkeen kyynärsauvaa), käsimatkatavaroissa reppu ja käsilaukku. Tässä mukana myös kameralaukku, jonka saan yleensä pakattua reppun.

Lue myös: Pakkaaminen on taitolaji Mitä opin matkoillani vuonna 2018

Pitkä lento myrskyn läpi

”Olet tahtomattasi joutunut lentomatkalle, jonka laskeutumisaikataulua ei vielä tiedetä. Matkasta on tulossa heittoisa, joten on äärimmäisen tärkeää, että noudatat annettuja ohjeita.

Matkustajana sinulla on vain rajatusti oikeuksia lennon aikana. Vaikka kuinka vahtaisit ikkunoista näkyviä maisemia, tekisit tulkintoja tärinöistä tai analysoisit pää punaisena lennonjohdon taitoja, et voi hallita tätä lentoa. Pyrkimällä kontrolloimaan asioita, joista et voi päättää, lisäät vain omaa uupuneisuuttasi.

Monista rajoituksista huolimatta sinulla on paljon mahdollisuuksia vaikuttaa sekä omaan että muiden matkustajien turvallisuuteen. Kiinnitä tiukasti oma turvavyösi ja huolehdi vähintään lähiriveillä istuvien tilanne. Tiukan paikan tullessa aseta ensin happinaamari itsellesi ja auta vasta sitten toisia. Huolehdi ennen kaikkea lasten turvallisuuden tunteesta, vaikka olet itsekin tukalassa tilanteessa

– – –

Matkan kuoppaisuutta tai vahinkoja emme voi vielä tietää. On luotettava siihen, että miehistö tekee varmasti parhaansa. Tuleepa matkasta sitten odotettua kevyempi tai huomattavasti raskaampi, yksi on varmaa: tämäkin matka päättyy vielä.

Vasta laskeutumisen jälkeen alkavat toiset työt, vastuut ja selvittelyt. Nyt tärkein tehtävämme matkustajina on minimoida kaikki mahdollinen lisävahinko, lisätä kaikin tavoin lämpöä ja vahvistaa joka ikisen turvallisuutta.

Vain vastuullisin teoin, lämpimin sanoin ja auttavin toimin voimme vahvistaa toivoa.”

Maaret Kallio: Tämä on pitkä lento myrskyn läpi, ja sinulla on tärkeä tehtävä. Kolumni. Helsingin Sanomat 26.3.2020. S. C10.

Jaa

”Minulla oli sekava olo, kun auto ajoi A-terminaaliin. Tännekö minä olen menossa? kysyin. Kuski mutisi jotain, ja minä menin ulos autosta, varmistettuani etten unohtanut pipoani, ja lähdin kävelemään kohti terminaalia. Olin jäänyt autosta väärässä päässä, joten jouduin kiemurtelemaan satojen kuka minnekin matkustavien ihmisten väleistä löytääkseni oikealle lipputiskille. Tyttö tiskillä pyysi minua käyttämään automaattia. En tiedä, missä olen viettänyt viimeiset kymmenen vuotta, mutta milloin automaation idea muka otettiin käyttöön lentoterminaaleissa? Haluan saada tarkistuskorttini ihmiseltä, mutta tyttö vaati minua näppäilemään tietoni näytölle sen halvatun automaatin avulla. Löytääkseni lukulasini minun täytyi myllätä matkatavarani ympäri, ja kun olin vastannut kysymyksiin ja skannannut passini, automaatti ehdotti minulle, että triplaisin pisteeni 108 dollarin lisämaksusta. Painoin EI, minkä jälkeen näyttö hyytyi. Minun täytyi mennä kertomaan se tytölle. Hän kehotti vain painamaan sinnikkäästi. Sitten hän ehdotti, että vaihtaisin automaattia. Aloin hermostua, tarkistuskortti jäi jumiin, ja tyttö tökki automaattia Friendly Skies -kynällään, jotta sai kortin irtoamaan. Voitonriemuisesti hän ojensi sen minulle ruttaantuneena, kuollutta salaattia muistuttavassa olomuodossa. Tarvoin turvatarkastukseen, otin tietokoneeni pois kotelostaan ja riisuin piponi, kelloni ja saappaani ja nostin ne vadille, samoin kuin muovipussini, jossa oli hammastahnaa, ruusuvoidetta ja Powerimmune-pullo, ja kävelin metallinpaljastimen läpi. Sitten kokosin kamppeeni ja menin Mexico Cityn koneeseen.”

Patti Smith: M train – Elämäni tiekartta. S. 123. Kustannusosakeyhtiö Siltala. 2015.

Automaation idea

Jaa

”Minun mielestäni lentokoneella matkustaminen on juuri samanlaista kuin sairaalassa makaaminen”, sanoin kumartuen vieressäni istuvan kauniin tytön puoleen.

”Vai sairaalassa makaaminen! Eikö vertauksenne ollut sentään aika ontuva.”

”Ei ollenkaan.” Tunsin itseni oikein älykkääksi kolmannen ilmaisen martinin jälkeen. ”Molemmissa paikoissa henkilökunta riistää ihmiseltä liikkumisvapauden, hän saa keinotella päivällistarjotinta tasapainoon polviensa päällä, hänellä ei ole mitään muuta tehtävää kuin lukea lehtiä tai torkkua, ja häntä hoivailee liuta erittäin päteviä nuoria naisia, jotka osoittautuvat säännöllisesti vain puolittain niin sieviksi kuin on odottanut.”

Tyttö naurahti.

”Lyön sitä paitsi vaikka vetoa”, jatkoin, ”että jokainen meistä sekä lentokoneeseen että sairaalaan mennessänsä tuumii hengessään, mahtaako hän ikipäivänä selviytyä elävänä kummastakaan. – Saako olla toinen martini?”

”Hyvänen aika, ei kiitos. En juo koskaan enempää kuin yhden ennen päivällistä.”

”Mutta meillä on vielä yli viisisataa mailia matkaa päivälliseen”, muistutin.

”Niin no…” Tyttö empi. ”Jos leikkisin, että se olisi vasta ensimmäinen…”

”Tai leikkikää, että tänään on syntymäpäivänne.”

Painoin pientä muovinappulaa pääni yläpuolella. Olimme 40 000 jalkaa Atlantin yllä. Ja oloni rupesi tuntumaan sangen mukavalta.

Richard Gordon. Lääkäri ajan tasalla (Doctor in the Swim). WSOY. 1963, s. 5–6.

Lentäminen on kuin sairaalassa makaamista

Jaa

Puhelin soi ja rikkoo lumouksen, lentoni on peruttu. Minun täytyy ehtiä aikaisempaan koneeseen. Puen ripeästi ylleni, soitan taksin, sujautan tietokoneen suojakoteloon, kameran kassiin ja sullon loput tavarat matkalaukkuun. Taksi tulee liian nopeasti, sillä tajuan, etten ole vielä päättänyt mitä kirjoja ottaisin mukaan. Ajatus lentomatkasta ilman kirjaa saa minut äkillisen paniikin valtaan. Oikein valittu kirja voi toimia eräänlaisena oppaana, antaa matkalle oman sävynsä, jopa muuttaa matkasuunnitelmia. Vilkuilen epätoivoisesti ympärilleni huoneessa, kuin etsien pelastavaa oljenkortta upottavasta suosta. Litteiden mappien päällä on pino lukemattomia kirjoja, kuten Francine du Plessix Grayn monografia Simone Weilistä sekä Modianon Pedigree, jonka kannessa tekijä poseeraa hämmentyneen näköisenä. Kahmaisen ne mukaani, hyvästelen pienen abessinialaisen kissani ja suuntaan lentoasemalle.

Patti Smith: Omistautuminen. Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki, 2018. S. 19.

Omistautuminen on alun perin ilmestynyt Why I Write -sarjassa, joka perustuu Yalen yliopistossa Windham-Campbell-kirjallisuuspalkinnon jakamisen yhteydessä pidettyihin luentoihin.

Kirjoja lentomatkalle

Jaa

Heathrowin kiitotiellä koneentäysi ihmisiä odotti hiljaa nousua. Lentoemäntä seisoi käytävällä ja elehti apuvälineidensä kanssa nauhoitteen pyöriessä taustalla. Me istuimme tuoleihinmme köytettyinä, muukalaisten meri, vaitonaisina kuin liturgiaa kuunteleva seurakunta. Lentoemäntä esitteli pelastusliivin jossa oli pieni pilli, hätäuloskäynnit, läpinäkyvästä letkusta riippuvan happinaamion. Hän johdatti meidät läpi mahdollisen tuhon ja turman niin kuin pappi kuljettaa kuulijoitaan halki kiirastulen ja helvetin yksityiskohtien, eikä kukaan pompannut pakoon vaikka siihen olisi vielä ollut tilaisuus. Sen sijaan me kuuntelimme tai puolittain kuuntelimmme samalla kun ajattelimme muitakin asioita, ikään kuin tämä muodollisuuksien ja perikadon yhdistelmä olisi kovettanut pintamme aivan erityisellä tavalla. Kun nauhoitteessa alettiin puhua happinaamioista, hiljaisuus vain jatkui, kukaan ei väittänyt vastaan, ei noussut kapinaan kun meille sanottiin että on välttämätöntä huolehtia ensin itsestä, sitten vasta toisista. Minä en suinkaan ollut varma, pitikö se paikkansa.

Rachel Cusk: Ääriviivat, s. 6‒7. Kustantamo S & S. 2018

Turvaohjeet lentokoneessa

Jaa

Paljon matkustavana minulla oli tapana tuskailla pitkiä odotusaikoja lentokentillä ja juna-asemilla. Se kaikki tuntui hukkaan heitetyltä ajalta. En päässyt suorittamaan kiireellisiä tehtäviäni, jotka kasaantuivat sitä mukaa mitä pitemmäksi asemalla, lentokoneessa tai junassa viettämäni aika kävi. Koko odottaminen oli ahdistavaa ja tuskaista. Eräänä päivänä havahduin siihen, että lentokoneessa, kentällä, junassa tai asemahallissa viettämäni aika on omaa aikaani. Kallisarvoisia hetkiä omasta elämästäni ‒ ei matkallaoloa johonkin, vaan jo perilläoloa itse olemisessa. Ne olivat kaikkein ominta aikaani. Kukaan ei sanonut, että minun täytyi tehdä jotain, vaan sain aivan itse päättää, miten käytän aikani: nukkumalla, kirjoittamalla, lukemalla tai tuijottamalla tyhjyyteen. Tai sitten saatoin valita ahdistuksen tai kiireessä tuskastelun. Kukaan ei voinut määrätä, mitä teen ja millä nopeudella. Tämä hyvin yksinkertaiselta tuntuva oivallus sai minut rakastamaan kentällä odottelua ja lentokoneessa istumista. Jopa suhtautumiseni lentojen myöhästymiseen muuttui. Minulla ei ollut kiire minnekään, nautinhan minä kaikkein omimmastani, yksityisestä ajastani. Ahdistukseni muuttui iloksi ja nautinnoksi. Enää minun ei tarvinnut tuijottaa matelevia viisareita; jopa aika tuntui kulkevan nopeammin.

Liisa Väisänen: Verkkaisuuden filosofiaa. Kirjapaja 2019. S. 69

Yksityista aikaa matkalla

Jaa

Heathrowin kiitotiellä koneentäysi ihmisiä odotti hiljaa nousua. Lentoemäntä seisoi käytävällä ja elehti apuvälineidensä kanssa nauhoitteen pyöriessä taustalla. Me istuimme tuoleihin köytettyinä, muukalaisten meri, vaitonaisina kuin liturgiaa kuunteleva seurakunta. Lentoemäntä esitteli pelastusliivin jossa oli pieni pilli, hätäuloskäynnit, läpinäkyvästä letkusta riippuvan happinaamion. Hän johdatti meidät läpi mahdollisen tuhon ja turman niin kuin pappi kuljettaa kuulijoitaan halki kiirastulen ja helvetin yksityiskohtien, eikä kukaan pompannut pakoon vaikka siihen olisi ollut vielä tilaisuus. Sen sijaan me kuuntelimme tai puolittain kuuntelimme samalla kun ajattelimme muitakin asioita ikään kuin tämä muodollisuuksien ja perikadon yhdistelmä olisi kovettanut pintamme aivan erityisellä tavalla. Kun nauhoitteessa alettiin puhua happinaamiosta, hiljaisuus vain jatkui, kukaan ei väittänyt vastaan, ei noussut kapinaan kun meille sanottiin että on välttämätöntä huolehtia ensin itsestä, sitten vasta toisista. Minä en suinkaan ollut varma, pitikö se paikkansa.

Rachel Cusk: Ääriviivat. Kustantamo S & S. 2018. S. 6.

Muukalaisten meri

Jaa

Moni pelkää lentämistä. En ole koskaan tajunnut miksi. Kokemushan on hämmästyttävä, vaikka istuisikin ahtaassa ja meluisassa matkustamossa kolme tuntia ilman ruokatarjoilua. Ollaan silti ilmassa. Ollaan kaiken yläpuolella. Se on tavatonta sanan täydessä merkityksessä: kaikki tavallinen painuu alas, muuttuu parinkymmenen minuutin ajan vihreäksi, ruskeaksi ja hopeaiseksi mosaiikiksi, ja sitten kohotaan pilviin.

Will Wiles: Puulattian kunnossapito. Moreeni. 2012. S. 7.

Ollaan kaiken yläpuolella