Sairaala on sellainen retkikohde, jota en minä eikä varmaan moni muukaan matkustavainen haluaisi valita. Joskus vain ei ole vaihtoehtoja. Olin siirtänyt jo yli vuodella polvileikkausta Turun kirurgisessa sairaalassa. Kunnes järki voitti pelon ja totesin, että tämä retki on vain tehtävä.
Leikkauspäiväksi määrättynä maanantaina 20.11. kello 7 menin ohjeiden mukaan Luolavuorentie 2:ssa sijaitsevaan sairalaan. Paikka oli tuttu aikaisemmilta käynneiltä.
Tehokkaasti potilaaksi
Toiminta oli tehokasta. Olin jo puolessa tunnissa saanut tiedon leikkausajasta, lääkityksen, lukollisen kaapin, vuodepaikan, vaatteet ja olin ne jo vaihtanutkin ne ylleni. Kaappiin laitoin repullisen ajankuluksi varaamaani aineistoa tietokoneesta kuulokkeisiin ja kirjoista muistiinpanovihkoihin. Nivelhoitaja tuli hakemaan täyttämäni kyselylomakkeet. Ortopedi kävi moikkaamassa ja piirtelemässä polveeni.
Leikkausajaksi oli ilmoitettu kello 9, joten edessä ei ollut kovinkaan paljoa tuskallista odottelua. Luppoajan käytin viestittelyyn ja somepäivityksiin, kuinkas muuten.
Vähän ennen yhdeksää otimme toisen samaan aikaan leikkaukseen tulevan huonetoverini kanssa ohjeiden mukaan tyynyt ja vihreät hiusmyssyt mukaamme ja menimme hoitajien kanssa hisseillä leikkaussalikerrokseen. Kirurgisessa sairaalassa on 11 leikkaussalia ja ne tuntuivat olevan tehokkaassa käytössä.
Leikkaussalissa tiimityötä
Leikkaussalissa ohjattiin suoraan leikkauspöydälle ja valmistelut pääsivät käyntiin. Sairaanhoitajat ja anestesialääkäri esittelivät itsensä kukin vuorollaan.
Selkäytimeen laitettiin puudutus, joka vei vähitellen tunnon koko alavartalosta. Yritin heilutella varpaitani, mutta ne eivät toimineet haluamallani tavalla. Mittareita ja antureita asennettiin.
Vyötäröni paikkeille viriteltiin korkea kankainen näkösuoja. Sivulta näin, kuinka leikkaukseen osallistuva, ortopediä avustava sairaanhoitaja pukeutui vaaleansiniseen suojapukuun, jossa oli kypärämäinen yläosa läpinäkyvine kasvosuojuksineen. Se muistuti avaruusasua. Ortopedi, leikkaava lääkäri soitettiin paikalle vasta kun kaikki oli valmista. Hänkin kävi moikkaamassa. Salissa oli kaikkiaan kuusihenkinen tiimi.
Pääpuolessa työskentelevät hoitajat ja lääkäri kyselivät vointia ja tuntemuksia. Halusinko puudutuksen lisäksi kevyemmän lääkityksen vai sellaisen, joka vaivuttaisi uneen ja jonka avulla voisin välttyä kuulemasta työskentelyn ääniä? Valitsin kevyemmän lääkityksen ja niinpä kuulinkin hoitajien jutustelua ja työkalujen ääniä. Oli hiukan omistuista, kun en tuntenut mitään.
Itse leikkaus kesti noin 45 minuuttia ja olin salissa kaikkiaan noin 1,5 tuntia.
Liikkuvatko varpaat?
Leikkaussalista siirrettiin heräämöön, jossa seurattiin ainakin verenpainetta ja puudutuksen vaikutuksen häviämistä yli tunnin ajan.
Yritin taas saada varpaisiin liikettä, mutta ne eivät vieläkään totelleet. Kävipä mielessä sellainenkin ajatus, että jos tunto ei palaudukaan? En pystyisi käyttämään jalkojani. Nipistelin reisiäni ja vastassa oli vain tunnotonta, ”kuollutta” lihaa.
Heräämössä ehdin ajattelemaan myös soteuudistuksia. Mieleeni tuli toive siitä, ettei tätä hyvin toimivaa systeemiä sössittäisi.
Vähitellen pieni kihelmöinti alavartalossa lisääntyi ja jossain vaiheessa olin jo yhteydessä varpaisiini. Minut kärrättiin sairaalasängyssä osastolle ja pääsin tuttuun huoneeseen omalle paikalleni. Sain juotavaa ja hiukan myöhemmin ruokaakin.
Vertaistukea ja kielikylpyä
Juttelimme huonekavereiden kanssa. Sannalla ja Reginalla oli edessä vaivaisenluuleikkaus. Regina oli tullut sairaalaan Ahvenanmaalta, kun paikallinen lääkäri oli todennut hänen tarvitsevan vaativampaa hoitoa kuin mitä oli tarjolla Maarianhaminassa.
Saimme samalla kielikylvyn, koska Regina kyllä ymmärsi suomea, mutta ei sitä juurikaan puhunut. Eli oli siis kohteliasta ainakin yrittää kommunikoida ruotsiksi. Englanninkieliset sanat pyrkivät tulemaan väliin, mutta yllättävän hyvin toinen kotimainen palautui vähitellen jostain aivojen syövereistä.
Tiistaina saimme neljännen potilaan huoneeseen, Tuulan. Hänen akillesjänteensä tarvitsi korjausta.
Ystävällistä palvelua
Hoitajat ja muu henkilökunta palvelivat meitä auliisti: saimme ruokaa, lääkkeitä, puhtaita vaatteita, huolenpitoa verenpaine- ja verinäytemittauksin. Kipulääkkeissä ei kitsasteltu. Huonettamme siivottiin ja sänkyjämme pedattiin.
Näimme, kuinka teknologia auttaa sairaanhoitajia työssään. Muun muassa jokapäiväiset mittaustulokset siirtyvät suoraan potilaan hoitotietoihin kännykän avulla.
Saimme myös opastusta ja tukea ensimmäisiin vessareissuihin: sinne mentiin kävelytuen avulla. Kyynärsauvat tulivat avuksi hieman edistyneemmässä vaiheessa. Fysioterapeutti kävi kahteen otteeseen opastamassa niiden käyttöön sekä antamassa jumppaohjeita jaloille. Röntgeniin minut kuljetettiin pyörätuolissa.
Nytkö jo kotiin?
Leikkaus tehtiin maanantaiaamuna ja jo keskiviikkona kysyttiin, haluanko lähteä kotiin. Nytkö jo, kun olin vasta oppinut talon tavoille ja hyvään palveluun? Toki sairaalaan olisi saanut vielä jäädäkin.
Mieheni kommentoi tekstiviestissään: ”Parempi olisi ollut, jos kotona lusiminen olisi alkanut huomenna. Siellä on äksöniä, mielenkiintoisia ihmisiä ja tasokas huolenpito, täällä einesmättöä, eristyskoppi ja vähän väsähtänyt toistaitoinen harmaapäinen ukko asioitasi hoitamassa.”
Sairaalan hyvistä olosuhteista huolimatta valitsin kuitenkin jo keskiviikkona jatkohoitopaikakseni kodin harmaapäisine ukkoineen. Mukaan sain hoito-ohjeet, reseptejä ja ajat seuraaviin käynteihin. Apteekin kautta kotiin ja kohti toipumista ja kuntoutumista. Kaikki meni tällä sairaalaretkelläni paljon paremmin kuin mitä olin etukäteen ajatellut ja pelännyt.
Ehkä tässä sairasloman aikana ehdin suunnittelemaan myös tulevia matkoja sekä hyödyntämään aineistojani tämän vuoden reissuista. Kaikesta en ole vielä kirjoittanut.
Olen kirjoittanut aikaisemmin kaksi juttua sairaaloista. Ensimmäisen aiheena oli Heidekenin synnytyssairaala ja toisessa Tyks, Pulssin sairaala ja Paimion parantola. Nyt kolmannessa kirjoituksessa oli vuorossa Kirurginen sairaala, osa Turun yliopistollista keskussairaalaa ja Varsinais-Suomen sairaanhoitopiiriä.