Lentokenttä ei muuta meitä, mutta se tuo omimman minämme esille. Jos olemme shoppailijoita, emme voi olla ostamatta. Jos olemme intohimoisia, lentokentästä tulee helposti paikka jossa riidellään ja rakastutaan. Jos olemme hieman itsekkäitä, lentokentällä me tönimme ihmisiä jonossa. Ja koska olemme kaikki laumaeläimiä teemme tämän kaiken ryhmäviettien vietävinä.
Tutkijalle tämä luo mukavasti mahdollisuuksia. Itse käytän aikani lentokentällä pieniin kokeiluihin. Plaraan kirjaa, ja katson kuinka nopeasti joku toinen tulee ja tsekkaa samaa opusta. Teen äärettömän tarkan koreografian turvatarkastuksessa , ja seuraan miten muut yrittävät tehdä saman perässä (minun ”vyö-pois-ja–läppäri-esiin yhdessä-liikkeessä” on taideteos. Jonotan hieman kömpelösti ja seuraan kanssamatkustajien reaktioita. Niin monta käyttäytymismallia, niin paljon pakkoliikkeitä.
Lentokenttä on laboratorio, koska suljetuna tilana se antaa meille rajattomasti mahdollisuuksia nähdä itsemme ‒potenssiin kymmenen. Aina tämä ei ole hyvästä, koska kaikki meissä ihmisissä ei ole hyvää. Silti, jos me kaikki miettisimme hieman sitä kuinka ihmiset käyttäytyvät lentokentillä, me voisimme ymmärtää toisiamme hieman paremmin.Ja se olisi jo jotain. Jotain ainakin matkan arvoista.
Alf Rehn: Unelmien talous. Sammakko 2014, s. 320‒321.
Parasta lähteä nyt 