Palvelu/tuote saatu: Helsingin Kaupunginteatteri*
Maailmalla hulvattoman suosion saavuttanut Priscilla on vihdoin ja viimein karauttanut Helsinkiin kyydissään Tick, Adam ja Bernadette sekä koko vauhdikas ja värikäs bileporukka. Kaksi ja puoli tuntia tämän seurueen mukana irrottaa katselijan latteasta arjestaan, mutta antaa myös ajattelemisen aihetta. Sokka irti ja korkkarit kattoon!
Musikaali on teatterin muoto, joka kohottaa takuuvarmasti ihmisen arkisesta elostaan toisiin sfääreihin ja saa unohtamaan murheet. Bilemusikaaliksi mainittu Priscilla – aavikon kuningatar on juuri tällainen. Se on tunnettu diskohiteistään ja näyttävistä puvuistaan.
Kinky Bootsin seuraaja
Musikaalin ohjaajana on Samuel Harjanne, joka on myös aikaisemman Kinky Boots -menestysmusikaalin takana. Sitä esitettiin ensin Helsingin Kaupunginteatterissa, josta se siirtyi Tampereen Työväenteatteriin. Priscillassa on mukana monia muitakin Kinky Bootsin tekemiseen osallistuneita.
– Kiinnostus musikaalia kohtaan kielii ihmisten tarpeesta positiiviseen ja ilontäyteiseen yhteisölliseen tapahtumaan. Muutamien viime vuosien ankeuksien jälkeen on jo korkea aika räjäyttää bilehitit taivaalle, ja sitoa ne tarinaan, joka keskustelee niin ennakkoluuloista, vanhemmuudesta kuin siitä miten me jokainen kuulumme tälle planeetalle. Priscilla yllättää ajankohtaisuudellaan, ja saa takuuvarmasti jokaisen tanssijalan, jos ei polkemaan, niin ainakin vipattamaan, lupaa ohjaaja Samuel Harjanne.
Musikaalin rooleissa nähdään mm. Lauri Mikkola, Clarissa Jäärni, Niki Rautén, Risto Kaskilahti, Tiina Peltonen, Jennie Storbacka, Johanna Försti ja Maria Lund.
Kapellimestari Eeva Kontu johtaa kahdeksanhenkistä orkesteria ja 30-henkisen näyttelijäensemblen koreografina toimii Gunilla Olsson-Karlsson. Lavastuksen on suunnitellut Peter Ahlqvist, puvut Tinja Salmi ja naamioinnin Aino Hyttinen. Valo- ja videosuunnittelusta vastaavat William Iles ja Toni Haaranen ja äänisuunnittelusta Kai Poutanen. Musikaalin ovat suomentaneet Kari Arffman ja Sanna Niemeläinen.
Elokuvasta musikaaliksi
Stephan Elliottin ja Allan Scottin käsikirjoittama Priscilla, aavikon kuningatar (Priscilla, Queen of the Desert, 2006) perustuu samannimiseen Stephan Elliotin elokuvaan, jota esitettiin jo vuonna 1994. Se sai Oscar-palkintoja ja nousi kulttimaineeseen. Tuona ajankohtana aids aiheutti suurta pelkoa ja eristäytymistä.
Stephan Elliot halusi tehdä vapauttavan, rohkean ja itsevarman road movien. Pääosan esittäjiksi hän kirjoitti kaksi drag queeniä ja transnaisen. Elokuvan kerrotaan muuttaneen monen katsojan elämän konkreettisesti – monet tulivat ulos kaapista.
Lukuisia palkintoja ja palkintoehdokkuuksia kerännyt musikaali sai kantaesityksensä Lyric Theatressa Sydneyssä, Australiassa lokakuussa 2006. Lontoon Westendissä se oli ohjelmistossa 2009–2011, New Yorkin Broadwaylla 2011–2012 ja Tukholmassa vuonna 2013. Esityspaikkoja on ollut vuosien mittaan ympäri maailmaa.
Aavikon halki kotia kohti
Tarinassa on kyse road tripistä. Lämminsydäminen sydneyläinen drag queen Tick (Lauri Mikkola) houkuttelee ystävänsä Adamin (Niki Rautén) ja Bernadetten (Clarissa Jäärni) mukaansa esiintymismatkalle Australian takamaille. Adamia kuvaillaan nuoreksi, sanavalmiiksi ja taitavaksi drag queeniksi, joka ei kaihda hauskanpitoa, vauhtia eikä vaarallisia tilanteita. Bernadette puolestaan on tyylikäs, loistavan uran jo taakseen jättänyt entinen drag queen, joka suree puolisonsa kuolemaa.
Matkan määränpäänä on erämaakaupunki Alice Springs, joka on Tickin salaisuutenaan pitämän vaimon kotipaikka. Ja löytyy sieltä hänen toinenkin salaisuutensa.
Eräällä Australian matkailusivustolla tätä ajomatkaa kuvaillaan karmivaksi: Sydneystä Alice Springsiin kilometrejä on yli lähes 2 800 ja arvioitu matka-aika on noin 30 tuntia. Lentokoneen sijasta autolla matkustavaa kuvaillaan masokistiksi.
Musikaalin tarinassa matkaa tehdään kaksi viikkoa ja pysähdyspaikkoina ovat kaivoskaupunki Broken Hill ja maailman opaalikaupungiksi kuvattu Cooper Pedy.
Elämänmeno noilla paikkakunnilla on tietysti aivan erilaista kuin Australian suurimmassa kaupungissa Sydneyssä, eikä ennakkoluuloilta ja yhteydenotoilta voi välttyä. Vierailevat tähdet saavat osakseen syrjintää ja yksi heistä joutuu hakattavaksi.
Myöskään matkustajat, drag queenit, eivät ole samasta puusta. Ohjaaja Samuel Harjanteen mukaan ”Priscillan kolme näkökulmahenkilöä edustavat monella tapaa toistensa vastakohtia ja samalla he jakavat monta samaa piirrettä. He edustavat eri sukupolvia, persoonallisuuksia, tyylisuuntia ja elämänkatsomuksia.” Koetteleva matka aavikon halki välillä tenän tekevällä Priscilla-bussilla opettaa heille uutta niin toisistaan kuin elämästä.
Värikästä visuaalisuutta ja mukaansatempaavaa musiikkia
Priscilla on työllistänyt suuren joukon tekijöitä: sekä tarpeiston että lavastuksen toteutuksessa on mukana yhdeksän ihmistä ja puvustoa ja naamiointia on valmistanut kaksitoista tekijää – siis eri tekijöitä, yhteensä yli 40 ihmistä.
Musikaalin lavasteet ja erityisesti puvut ovat mielikuvituksellisia, siis todella mielikuvituksellisia. Mukana on kaikkiaan 460 pukukokonaisuutta. Mieleen jäi ainakin varvastossuista koottu puvun laahus.
Mielessäni kävi myös, että mitä näyttelijöiden päässä liikkuu, kun he kulkevat illasta toiseen lavalla spraytölkiksi ja kakuksi naamioituneina? Ja illan aikana asuja saa vaihtaa lukuisia kertoja. Voisi joskus olla hauskaa päästä pukuhuoneisiin seuraamaan näyttelijöiden muuntautumista ripeästi hahmosta toiseen. Ei taida olla hitureiden hommaa.
Menin katsomaan esitystä tarinaan perehtymättömänä. Taisin luulla, että Priscilla on pääosan esittäjä, siis henkilö, eikä kulkuväline. Elokuvaa en muista nähneeni.
Priscillaa on kutsuttu myös jukeboximusikaaliksi, jonka partituurina käytetään tunnettuja 1970- ja 1980-luvun diskohitttejä. Niitä ovat muun muassa It’s Raining Men, Go West, I Love the Nightlife, True Colors, Venus, I Will Survive, Girls Just Want To Have Fun ja Hot Stuff. Toista tunnelmaa tuo tutun kuuloinen Thank God I’m a Country Boy, jonka Finntrio on tehnyt tutuksi nimellä Kyllä maalla on mukavaa.
Seurassani ollut 23-vuotias tyttäreni viihtyi mainiosti musikaalin parissa. Hän oli paremmin kartalla esityksen lauluista, joista osan hän kertoi olevan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluville tärkeitä voimabiisejä.
Helsingin Priscilla ei kalpene kansainvälisten tuotantojen rinnalla
Kolmannen ja kaikkein painavimman mielipiteen tähän postaukseeni tuo innokas Priscillan fani ja muutoinkin musikaalien ystävä Pekka Tuominen, joka on nähnyt ja kokenut esityksen kaksi kertaa Lontoossa sekä ainakin Amsterdamissa, Madridissa, Roomassa, Tukholmassa, Münchenissä ja jopa St. Gallenissa Sveitsissä. Pekan mielestään tarina on kiehtova ja musiikki aivan mahtavaa – onhan hän elänyt parhaimpia diskovuosiaan juuri 1980-luvulla.
– Helsingin tuore versio on kaikilta osin upea. Ei ole mitään hävettävää kansainvälisiin tuotantoihin verrattuna. Varsinkin loisteliaat videotaustat erottuvat edukseen. Tässä aivan erityisesti täytekakkukohtaus nousee esiin. Musiikki soi koko ajan kauttaaltaan mahtavasti orkesterin tahdissa. Puvustus on monipuolinen ja näyttävä. Itse asiassa Priscillan esitysoikeuksiin kuuluu ilmeisesti ehto, että joka tuotannossa pitää olla aina kokonaan erilaiset asut, kommentoi Pekka.
Itse Priscillakin saa Pekalta kehuja.
– Bussi on Helsingissä näyttävä ja monipuolinen valoineen kaikkineen. Maalauskohtauksessa pinkit värit toimivat tehokkaasti. Muutenkin bussi saa keskeisen aseman katolta etu- ja takavaloihin asti. Bussi kääntyy moneen eri asentoon ja renkaatkin pyörivät. Katso video Priscillan valmistamisesta täältä.
Elokuvalle ja musikaalille nimensä antanut Priscilla on elokuvassa vuoden 1976 mallia oleva Hino RC320 –bussi, jonka on tehnyt japanilainen kuorma-auto- ja bussivalmistaja Hino Motors, Toyotan tytäryhtiö vuodesta 1968.
Pekan mieleen on jäänyt jokunen erokin Helsingin ja muiden esityspaikkojen versioista.
– Alkupuolella soi tuttu biisi It’s Raining Men. Sveitsin ja Saksan versioissa siinä kohtaa yllättäen näyttämön yläosasta laskeutui vaijereiden varassa kymmenkunta komeaa tanssijaa sadetakeissa ja valjaissa. Niistä päästiin lattiatasolla nopeasti eroon ja meno oli hurjaa. Helsingissä tässä kohtauksessa oli mukana pelkästään näyttämön lattialla neljä miestanssijaa, Pekka kuvailee.
Toinen eroavaisuus tuli Pekan mieleen Saksan versiossa kohtauksessa, jossa Helsingissä lavalle tuli kolme diivaa potkulautojen kanssa.
– Münchenissä lava täyttyi samassa kohtauksessa rullaluistelijoista, joita taisi olla kymmenkunta. Meno oli lavalla erittäin vauhdikasta.
Kauan eläköön Priscilla
Kansainvälisiä tuotantoja nähnyt Priscilla-fani ei epäröi loppulausuntoaan.
– Summa summarum: kaikki on Helsingissä loisteliaasti kohdillaan. Samuel Harjanne on jälleen ohjannut – Billy Elliotin, Kinky Bootsin ja Tampereen teatterin tuoreen Anastasian lisäksi – erinomaisen esityksen, Pekka kiittelee.
Toivottavasti Priscilla säilyy Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistossa mahdollisimman pitkään niin, että kaikki sen näkemistä toivovat pääsevät katsomoon ja bilebussin kyytiin halki kuivien ja karujen Australian aavikoiden. Ehkä he musikaalin myötä voisivat tallettaa sydämeensä ohjaajan toivomuksen siitä, että ennakkoluulot ja asenteet alkaisivat murtua ja ”maailmasta tulisi sellainen, jossa niin monen ei tarvitsisi kokea häpeää siitä mitä itse edustaa tai mitä on.”
*Sain teatterista kaksi bloggaajalippua.
Parasta lähteä nyt 