Heathrowin kiitotiellä koneentäysi ihmisiä odotti hiljaa nousua. Lentoemäntä seisoi käytävällä ja elehti apuvälineidensä kanssa nauhoitteen pyöriessä taustalla. Me istuimme tuoleihinmme köytettyinä, muukalaisten meri, vaitonaisina kuin liturgiaa kuunteleva seurakunta. Lentoemäntä esitteli pelastusliivin jossa oli pieni pilli, hätäuloskäynnit, läpinäkyvästä letkusta riippuvan happinaamion. Hän johdatti meidät läpi mahdollisen tuhon ja turman niin kuin pappi kuljettaa kuulijoitaan halki kiirastulen ja helvetin yksityiskohtien, eikä kukaan pompannut pakoon vaikka siihen olisi vielä ollut tilaisuus. Sen sijaan me kuuntelimme tai puolittain kuuntelimmme samalla kun ajattelimme muitakin asioita, ikään kuin tämä muodollisuuksien ja perikadon yhdistelmä olisi kovettanut pintamme aivan erityisellä tavalla. Kun nauhoitteessa alettiin puhua happinaamioista, hiljaisuus vain jatkui, kukaan ei väittänyt vastaan, ei noussut kapinaan kun meille sanottiin että on välttämätöntä huolehtia ensin itsestä, sitten vasta toisista. Minä en suinkaan ollut varma, pitikö se paikkansa.
Rachel Cusk: Ääriviivat, s. 6‒7. Kustantamo S & S. 2018
Parasta lähteä nyt 