Kaupunki, Matkakertomus, Matkakohde, Matkustaminen

Pitkä matka Blackhorse Roadille

Mosaiikkityö koristaa Blackhorse Roadin ulkoseinää.

Vietin kesäkuussa viikon Lontoossa. Matka oli kokeilua: millaista on kulkea liikuntarajotteisena suurkaupungissa? Kuinka pärjään, kun käytän yhtä kyynärsauvaa huhtikuisen polvileikkauksen jälkeen? Miten kanssakulkijat suhtautuvat, ovatko avuliaampia vai tylympiä kuin suomalaiset?

Tämä oli siis myös testimatka esteettömän matkailun suhteen. Reissuni alkoi Turun linja-autoasemalta, jonne sain kyydin ”henkilökohtaiselta autonkuljettajaltani”.

Rinkka selkään

Varusteinani olivat kyynärsauva, iso reppu/rinkka, pienempi reppu käsimatkatavaroille, pieni olkalaukku ja kamera omassa laukussaan. Tavaroita oli hankalasti neljässä yksikossä, mutta pärjäsin kuitenkin niiden kanssa.

Rinkka painoi pakattuna toistakymmentä kiloa, reppu alle kahdeksan kiloa, mukana oli myös läppäri. Normaalista viikon reissulla on parinkymmenen kilon painoinen matkalaukku, joten olin mielestäni hyvinkin menossa kohti kevyesti matkustamista. Tosin siltä se ei tuntunut tavaroita kantaessani.

Ostin rinkan tätä ja tuleviakin matkoja varten. Arvelin, ettei normaali vedettävä matkalaukku olisi sopiva varuste, koska se varaisi toisen käden ja toisessa oli jo kyynärsauva. Olisi tarvittu kolmas käsi kiinnipitämiseen metroissa, busseissa ja liukuportaissa.

Lentoasemalla pääsin nopeasti eroon suurimmasta kantamuksesta Bag Drop -tiskillä.

Aina piippaa

Nyt käy turvatarkastuksissa niin, että metallinpaljastin hälyttää aina. Sen verran on rautaa polvissa.

Tämä tietää aina tarkempaa tarkastusta joko niin, että naispuolinen tarkastaja tutkii tai että joutuu vielä erikseen skannauslaitteeseen tai mahdollisesti molempiin.

Apua saa tilaamalla

Lentoyhtiöiltä voi tilata avustuspalvelun, jos tuntee sitä tarvitsevansa. Finnairin palveluun pitää ottaa viimeistään 48 tuntia ennen lentoa. Arvelin selviäväni itse. Koneen lähestyessä Lontoota stuertti sanoi, että voisin pyytää apua kenttähenkilökunnalta.

Samassa koneessa ollut Lontoon kautta Las Vegasiin matkalla ollut Marja-Liisa Kemistä oli pyytänyt sydänvaivojensa vuoksi avustusta. Pääsimme huristelemaan hänen kanssaan samalla kuljetusautolla Heathrowin kentällä huntupäisen naisen ajamana.

Marja-Liisa jäi sitten selvittelemään maihinnousukorttiinsa liittyviä asioita henkilökunnan kanssa. Olisin saanut kuljetuksen vielä eteenpäin, mutta jatkoin kuitenkin omin avuin passintarkastukseen ja sieltä edelleen maanalaisen palvelupisteelle.

Kätevä Oyster-matkakortti

Edellisen matkani jäljiltä Oyster-matkakortilla oli hiukan rahaa, mutta latasin sen toimimaan koko matkani ajan. Se käy maanalaisissa, busseissa ja muissa kulkuvälineissä Lontoossa määriteltyjen vyöhykkeiden sisällä.

Oyster-kortti on ehdoton hankinta – eipä tarvitse erikseen maksaa lippuja ja käteismaksun mahdollisuutta ei ole. Transportation for London -sivustolta löytyy lisätietoa eri maksuvaihtoehdoista.

Oyster Card avaa kulun metroon.

30 metroasemaa

Rinkka olikin toimiva, mutta se painoi hiukan liikaa varsinkin sen jälkeen, kun olin laittanut sinne läppärin lentomatkan jälkeen. Hyvää, kun sain lentoasemalla sen selkääni. En tuossa vaiheessa huomannut missään matkatavarakärryjä, jotka olisivat voinee auttaa tilannetta.

Aikaisemilta matkoilta oli hiukan muistijälkiä, mutta ystäväni Sue oli selvittänyt minulle reitin: lentoasemalta lähtevään Piccadilly Lineen, josta vaihto Finsbury Parkin asemalta Victoria Lineen.

Finsbury Parkissa toinen metrojuna lähti viereiseltä laiturilta, joten siirtyminen oli helppoa.

Metrojunassa istutaan seitsemän istuimen sarjoissa siten, että vastapäätä on samanlainen istuinsarja. Molemman sarjan reunimmaiset istuimet on varattu liikuntarajoitteisille, raskaana oleville tai muuten enemmän istumista tarvitseville. Lontoolaisille täytyy antaa kiitokset siitä, että he antoivat auliisti tilaa ja päästivät istumaan, niin nuoret kuin vanhemmatkin.

Istuin koko matkan rinkka selässäni, mikä oli hiukan hankalaa, mutta näin vältyin pakaasin uudelleen nostamiselta.

Matka oli melkoinen, noin 30 aseman verran ja se kesti reilun tunnin.

Melkein perillä

Blackhorse Road.

Black Horse Roadin asema oli helppo: liukuportaat ylöspäin ja ulos ilman portaita. Hiukan matkaa jouduin kävelemään päästäkseni sovittuun paikkaan, josta Sue tuli hakemaan autolla kohti Bedford Roadin majapaikkaani.

Viikon matkani aikani tulin istuneeksi sen verran metrojunista, että kokemuksesta taitaa riittää kerrottavaa vielä toiseenkin postaukseen. Metro, underground, tube, on keskeinen osa lontoolaista elämänmuotoa.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.